Juuri tällä hetkellä 70 vuotta sitten talvisotaa on käyty kolme tuntia 50 minuuttia. Suomen ja Neuvostoliiton rajalla on kuollut satoja, ellei tuhansia nuoria miehiä. Jonkun unelmaa oltiin käynnistämässä, toisten unelmat olivat sortuneet kasvoilleen itäsuomalaiseen lumihankeen. Noissa aamuhämärän huuruissa alkoi syntyä vuosikymmenten jälkeen uusi, isänmaallinen henki, yhteishenki, talvisodan ihme. Unohdettiin menneet, parin vuosikymmenen takaiset vihat ja kaunat veljeä ja naapuria vastaan, unohdettiin valkoiset ja punaiset nauhat, unohdettiin hallaisat puheet ja teot.
Kahvikupit kilisivät, sanomalehdet ratisivat, miehet puhuivat, ottivat kantaa. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, lukuisia sodasta kirjoitettuja kirjoja ja lehtiartikkeleita myöhemmin meillä oli itse kullakin omanlainen kuva tapahtumista, noista 105 päivästä Suomen talvessa 70 vuotta sitten. Mitä tehtäisiin tänä päivänä? Olisiko meistä kaupunkilaistuneista ihmisistä enää tätä maata puolustamaan? Tai meidän pojistamme?
Kyllä olisi! Vähissä ovat tässäkin maassa ne nuoret miehet, jotka osaavat metsissä kulkea kuin esi-isänsä vuosikymmeniä sitten. Mutta mieli on isiltä peritty. Kyllä se nopeasti oppisi metsäpolut, joentörmät, kurut, kylätiet... Nykymiehen tahtoa puolustaa maataan ei saa epäillä. Se on isien haudoilla ilkkumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti