Kävimme aamusella tiukan maatalouspoliittisen neuvottelun Häggmannin kahvilassa. Monet arvostelivat suomalaisten osapuolten olleen lepsuja eurooppalaisessa neuvottelupöydässä, kun olivat antaneet periksi sitä ja tätä. Mutta aivan hulluksi ei suomalainenkaan maatalous ole toki mennyt: pellot kasvavat viljaa, lehmät lypsävät, mullit pulskistuvat, kanat munivat ja lampaat villaantuvat lihaisiksi viuluiksi, siat turpoavat potkimatta joulupöytään. Ja metsä se vasta kasvaakin.
Ison ja pienen välinen neuvottelu (Euroopan unionissakin) on aina vähän vaikea. Kovin helppo se ei voi olla jo lähtökohdistaankaan. Sen halusin todistaa aivan pienellä esimerkillä.
Pöydässä istui maatalon isäntä, nyt jo eläkkeellä oleva, mutta aktiivisesti vielä mukana taustapoliitikkona ja mielipidevaikuttajana. Kysyin, paljonko hänellä on maata. Hän kertoi joskus olleen viljeltynä 20 hehtaaria. Minulla taas on maata ainoastaan talon alla reilu 3000 neliömetriä. Suhteet neuvottelulle ovat siis lähes yhtä edulliset kuin vaikkapa Suomen ja Saksan tai jonkin muun suuren eurooppalaisen maataloustuottajamaan välillä EU-pöydässä. Istuin miehen viereen ja aloitin neuvottelut.
- Anna satanen.
- No minäpä annan. Mutta eihän minulla olekaan täällä lompsassa yhtään käteistä.
- No anna tuo pankkikortti ja tunnusluvut.
- No enhän minä nyt hyvänen aika niitä anna.
Neuvottelut jumittuivat heti alkuunsa. Tiesin, etten saisi siis tuota pankkikorttia tunnuslukuineen saati sitten sitä satasta, kun ei sitä ollut tai ei haluttu antaa. Nousin siis neuvottelupöydästä. Pois lähtiessäni pyysin isäntää laittamaan myöhemmin tililleni pyytämäni satasen, kun sellaisen saisi.
- Katsotaan.
Joten ehkäpä hän jonakin päivänä tarjoaa kahvit. Ja edellispäiväistä pullaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti