Kun kovakuoriainen syntyy eli siis valmistuu kovakuoriaiseksi, se vain kävelee lukuisilla jaloillaan johonkin koloseen ja kas: kotona ollaan. Tai kun perhonen muljahtaa toukankuorestaan ja kuivattelee siipensä, lehahtaa lentoon ja istahtaa kukkaselle, sekin on kotonaan siinä, missä nyt sattuu kulloinkin olemaan. Mutta entäs meillä? Höh.
Synnyt ja siinä olet avuttomana ja muiden hoivattavana liki parikymmentä vuotta. Seuraat hämmästyneenä ja toimettomana, miten äitisi ja isäsi keräävät ja kasaavat omaisuutta, jotta voisivat jonkinlaisen kömmänän kodiksi laittaa. Ollaan vuokralla ja asutaan kerrostalossa ja rivitalossa ja osakkeessa ja omakotitalossa. Miksi ei vain heti synnyttyämme nousta seisomaan ja kävellä omaan koloseen ja kotiuduta? Ei käy se laatuun, kun on
a. kylmä
b. kuuma
c. märkä
d. pimeä
e. liikaa valoa
Kovin on keskeneräinen tämä maailma ihmiselle tai sitten ihminen on jäänyt kovin keskeneräiseksi tähän muille niin valmiiseen maailmaan. Koti? Se on paikka, jossa on turvallista ja lämmintä. Miksikähän sitten juuri ihminen on luontaisesti ilman sitä, vaikka se luomakunnan avuttomimpana olentona sitä juuri kaikista eniten tarvitsisi? Miksi sienet ovat niin pieniä, ettei ihminen mahdu niihin asumaan. Miksi kivenkolot ovat niin ahtaita ja epämukavia, ettei ihminen niihin voi kömpiä asumaan? Miksi puut ovat niin ohuita, ettei niihin voi koloutua kotia pitämään?
Kyllä on evoluutiolla vielä tekemistä, sanon minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti