Näin vuoden pimeimpänä aikana tulee mieleen tositarina Lapista. Siellähän on aina osattu elää luonnon ehdoilla. Kun on kesä ja valoisaa, tehdään työtä ja harrastellaan. On pitkää päivää aikaa tehdä ja puuhastella yhtä ja toista hyödyllistä ja hyödytöntä. Ja kun kaamos pudottaa harmaanmustan villapeitteensä nukkujan niskaan, elämä pysähtyy uutta voimaa keräämään, tasaantumaan ja rauhoittumaan. Mutta tulee miehelle aika, ettei enää niin jaksa touhuta ja vääntää ja kuluttaa voimia joutavaan. Olisi mukava vain pötkötellä ja imaista piipullinen, jolle sellainen maistuu, hörpätä kuksallinen nokipannusta, naida napsauttaa harvakseltaan, milloin sattuu sellainen mieliteko hämärissä mieleen muistumaan.
Niinpä katsoi jo iltapäivästä ehtooseen ikääntyvä Aslak kaamoksen jälkeisenä ensimmäisenä päivänä sängynpohjalla maatessaan, kuinka aurinko vaivaisesti nosti päätään ja kaljunsa kumotti taivaanrannassa:
"Jo vain se tuosta saatanasta taas riesan lykkää."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti