Viime yönä, 1.12.2009 vihollinen aloitti pommituksen kello 05.01 vain vajaa vuorokausi sodan julistuksen ja ensimmäisten tykinlaukausten jälkeen 70 vuotta myöhemmin. En kuullut pommikoneiden jylinää, en maahan iskeytyvien rautajärkäleiden kumahduksia, en katkeilevien puiden tai kaatuvien seinien ryskettä. Sähköt kuitenkin katkeilivat, ja sähkömittari naksui ja laitteiden merkkivalot sammuivat ja syttyivät välkähdellen taas. Valvoin. Ajattelin. Mietin. Tein vastahyökkäyksen. Asetuin puolustusasemiin. Katsoin periskoopilla, näkyikö vihollisen linjoilla liikettä. Painoin pääni juoksuhaudan pohjalle. Nousin ylös. Tyhjensin ajatukseni ja terästäydyin.
Olen yrittäjä. Minulla ei ole vakituista tuloa, ei palkkaa, ei lomarahaa, ei palkallisia vapaapäiviä. Minulla on joka päivä uusi haaste: tyhjä paperi, joka pitää täyttää ja päivän päätteeksi se on vielä myytävä asiakkaalleni, jonka olen saanut ensin kilpailtuani siitä muiden saman alan toimijoiden kanssa.
Pommitus päättyi klo 6.45, kun kello soi ja solmittiin valoisan ajan välirauha. Vihollinen oli vetäytynyt omien linjojensa taakse. Meillä olisi päivä aikaa neuvotella pysyvästä rauhan tilasta. Kuka on vihollinen? En tiedä. En ole häntä koskaan nähnyt päivänvalossa. Yhden miehen talvisotaa käydään yön ensimmäisinä ja aamun varhaisina tunteina säkkipimeässä aistit valppaina ja lihakset kireinä valmiina syöksymään joko kimppuun tai väistämään ylivoimaista vihollista. Mutta periksi ei anneta koskaan eikä karkuun juosta. Ei koskaan, vaikka mahassa olisi enemmän happoa kuin Ollin kolassa. Röyh. Ja taas mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti