Kun on nuori, voi luottaa vaikkapa vain omiin voimiinsa. Sanotaan, että usko voi siirtää vuoria, mutta nuorta kuusta et pelkällä uskolla mukaan saa.
Lähdinpä kerran kauan sitten kuusen hakuun tuttavaperheen metsään. En ottanut kirvestä tai sahaa mukaan, kun oletin talossa väen olevan kotosalla ja sieltä kuusenkaatovälineen löytäväni. Oli kuulaan kirpeä pakkaspäivä. Jouluaattoa edeltävä päivä kimalteli häipyvässä auringossa, puut seisoivat jähmeinä valkoturkissaan kuin teräsjäiset patsaat ja hanki kirahteli kimeästi askeleen alla.
Koputin ovelle ja odottelin jonkun tulevaksi avaamaan oven. Talo oli aivan hiljainen eikä siitä elävöitynyt. Liiteristä en sahaa tai kirvestä löytänyt. Lie isäntäväki ne sisälle talteen ripustanut. Olin kuitenkin kävellyt pitkän matkan enkä aikonut ilman kuusta kotimatkalle lähteä, vaan suuntasin kulkuni lähimetsään mieleistäni katsomaan. Siinä se seisoi yksinäisenä mukaani lähtemäisillään.
Tartuin kuuseen nuoruuteni kaikella voimalla ja taivutin puoleen ja toiseen. Kuusi ei tuskastaan huolimatta päästänyt ääntäkään. Vääntelin sitä, murjoin, puistelin, käänsin ja kiersin. Lunta oli metsässä puolisen metriä, mutta pian paistoi paljas maa kuusen ympärillä ja taistelun jäljet hirvittivät jo minuakin. Katsoin ympärilleni, näkikö lohdutonta tointani kukaan. Kimalteleva pakkashöyry ympäröi minua, ja katoavan auringon viimesäteet värittivät höyryn sinisen välkkyväksi vaaleaksi verhoksi kuin jäätymässä olevan kosken viimeiseksi henkäykseksi ennen katoamistaan hyisen panssarin alle.
En aikonut antaa periksi parimetriselle kuuselle, vaan jatkoin silmitöntä hyökkäystä sen juurta vastaan. "Pakko se on voiman edessä!" Mutta puolituntisesta taistelusta en saanut kuusessa aikaiseksi minkäänlaista väsymisen merkkiä, en jälkeäkään sen ruskeaan tyveen. Minut oli täydellisesti lannistettu tuon joulupuun juurelle.
Sinä jouluna kotonani oli hyvin pieni ja vaatimaton kuusi. Mistä se sinne haettiin, en enää muista. Mutta tuo ylväs ja periksiantamaton vastustajani lienee vieläkin pystyssä ja katsoo tätä joulua jo huomattavan korkealta kuin omaa metsäänsä vartioisi. En ole sille katkera. Se oli minua vahvempi ja nyt se on jo käsin voittamaton. Seisköön siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti