Kouluaikana minulla oli kaveri, karjalaisista vanhemmista hänkin, ortodoksi niin kuin minäkin. Nivalan yhteiskoulun vuosikertomuksessa oli maininta myös oppilaiden uskonnosta
- evankelisluterilaisia 658
- ortodokseja 2
- muita 1
Kaverini Nasko ja minä olimme ne kaksi ortodoksia ja van der Doesin Maija tuo muita 1. Minulle ei koskaan ole täysin selvinnyt Maijan ykkösen syy. Mikä lienee. Joskus oli kieltämättä leuhka olo: oltiin vähän erilaisia. Hyvin erilaisia olimme usein kevät- ja syyskirkkojen aikaan, jolloin uskomme ei sallinut meidän lähteä muiden mukana kirkkoon, vaan menimme mieluummin Mari-Baariin tupakoimaan. Meillä oli kansalaisoikeutena harjoittaa omaa uskoamme parhaaksi katsomallamme tavalla.
Nyt meitä on enää yksi. Tänään aamusella luin paikallislehteä ja siinä oli kuolinilmoitus: Esko Mitrunen, Mitrosen Nasko. Jos vielä olisin tupakoinut, tupakka olisi kirvonnut kädestä. Muistin, miten paljon me nuorina olimme yhdessä, samoissa porukoissa, samassa luokassa, samasta heimosta, vähän erilaisia. Ja miten vähän meillä sitten aikuisena oli yhteistä saalista, yhteistä jakamista. Maailma ja elämä kuljetti Eskon autotehtaalle ja unohti minut tänne synnyinsijoille. Näimme joskus, harvakseltaan. Koskaan ei muisteltu nuoruuden päiviä. Tai ehkä joskus. Mutta kun aamulla näin tutun nimen, tutun symbolin, ortodoksiristin, tunsin aivan selvästi kadottaneeni jotakin, menettäneeni, unohtaneeni. Ortodokseja kaksi. Niinpä. Kovin on helppo laskutoimitus: kaksi miinus yksi on yksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti