Evoluutio kasvattaa mitä kummallisimpia asioita. Yksi erikoisimmista ja ketkuimmista asioista on pallokaktus, jonka piikit näyttävät villalangalta ja koko kasvi pehmeältä karvapallolta. Sellaisia näkee Kanariansaarilla ja joskus suomalaisissa kukkakaupoissakin. Kasvi on kuin pandan poikanen: hellyttävä ja koskettamaan kutsuva. Mutta kun kätesi työnnät tuohon piikkipalleroon kiinni, saat tuta sen äänettömän hyökkäyksen ja naskalinterävien piikkien läpitunkevan voiman.
Mitähän evoluutio on oikein tuossa kohtaa kehitystyötään ajatellut? Eikö tuolle kasville olisi kaikkein parasta, että sen muukin muoto olisi luotaan työntävä kuin ovat piikkinsä terävät ja vihamieliset. Miksi sen pitää näyttää pehmeältä, vaikka se on kova kuin kerjäläisen elämä.
Lapsi on tuolle kasville hyvin altis. Kun vanhin poikani näki tuon hellimään houkuttelevan ruukkukasvin, tuo kaikkien pehmolelujen ikuinen ystävä tommasi kasvin pahuutta aavistamatta pienine käsineen mokomaa sisusiiliä silittämään. Rakkaus sammui nopeammin kuin syttyi, sillä ei ollut vielä pienen pojan kämmenissä elämän kovetusta nimeksikään, vaan raastoivat käyrät piikit herkän ihon kivuliaita pikkureikiä täyteen. Itku tuli lapselta. Raaka oli kaktuksen opetus: Silmälle saatan olla pehmo, mutta käsille kiveäkin kovempi. Jos ovat karhut raakoja pehmeine muotoineen, osaavat sitä olla myös kaktukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti