Tällä kertomuksella en yritä saada itselleni vihreän ihmisen mainetta, en herkän miehen imagoa enkä puunhalaajan statusta. Mutta haluan kertoa rehellisesti, mitä tänään olen tuntenut puuta kohtaan.
Kaadoin pihastani koivun. Tunsin riemua sen kaaduttua juuri sinne, minne sen halusin kaatuvan. En kuitenkaan voinut olla ajattematta puuta ja sen historiaa ja minun oikeuttani puuttua sen elämään ja olemassaoloon. Nyt sitä ei enää ole. Sen juuri on maassa ja runko katkottuna liiterissä, oksat odottamassa kevättä ja kuivumista ja tulen ahnaan kuivaa kielistöä. Mutta siinä paikassa, missä vielä muutama tunti sitten seisoi uljas puu, on nyt vain tyhjä tila.
Minun pitäisi saada kiinnitetyksi tukikoukku peräkärrylle, jotta saisin kärryn pysymään tukevasti paikallaan tietyssä kohdassa pihaa. Käytännössä ainoa vaihtoehto on kiertää koukku kiinni parilla täkkipultilla koivun runkoon. Olen miettinyt lukuisia vaihtoehtoja, ettei tarvitsisi elävään puuhun ruuvata siihen kuulumatonta esinettä. Mutta vaihtoehdot ovat työläitä ja kalliita. Mieleni on siis kuin sänkyyn vanhuksen sitovalla hoitajalla: niin ei saisi tehdä, mutta kaikki muu on turhan kallista. Siis täkkipultilla koivua kylkeen. Tasankojen intiaani minussa voi pahoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti