Taksin etupenkiltä näkee hyvin: kaistaviivoja, kadunvarren tapahtumia, autoja ja niiden kuljettajia, matkustajia, elämän kohtaloita... Istuinpa siis taksin etupenkillä Abu Dhabi -nimisessä kaupungissa varsin vilkkaassa iltapäiväliikenteessä. Arabimaassa taksia ei aja arabi, vaan ihan joku toinen. Arabimaassa suuria ja kalliita maastoautoja ajavat arabit eikä joku toinen. Ja niinkuin yleensä elämässä se, jolla on voimaa ja valtaa, voi ajaa toisen yli mennen tullen - kirjaimellisestikin.
Sattuipa niin, että taksin eteen taksin jo valitsemalle kaistalle ajoi suuri, valkoinen maastoauto. Taksinkuljettaja provosoitui ja painoi äänimerkkiä. Minäkin olisin tehnyt niin, sillä suuri, valkoinen maastoauto ei antanut mitään merkkiä aikeistaan. Ajoi vain eteen. Kun äänimerkki soi, samassa valkoisen maastoauton etuikkuna avautui ja ulos tuli valkoisen hihan peittämä käsi viittoillen taksinkuljettajalle varsin tutuin elkein. Ja kun pysähdyimme vieretysten seuraaviin liikennevaloihin, sai taksinkuljettaja kuulla kunniansa ja hänelle kerrottiin, mistä hän oli tullut. Minä näin, ettei eteen tunkeutunut kuljettaja näyttänyt mitään merkkiä vilkuilla tai muullakaan tavoin. Mutta suuren, valkoisen auton kuljettaja väitti toisin. Miksi? Siksi, että hän oli rikkaampi ja vaikutusvaltaisempi ja sitä kautta aina oikeassa. Ei siitä tämän enempää.
"Jos sinulla ei ole koulutusta, kielitaitoa tai rahaa, et ole koirankaan arvoinen." Tuon totesi taksinkuljettaja ja katui, että ylipäätään oli äänimerkkiä painanut. Hän oli saanut kuulla noiden muutamien sekuntien aikana herrakansan edustajalta, ettei hänen tarvinnut perätä oikeuksiaan vieraassa maassa. Kyllä hänelle piti riittää se, mitä hänellä oli: sänky ja jokapäiväinen leipä. Pienen lapsen kuva taksin mittariston päällä oli muistuttamassa, että jossakin kaukana hänellä on perhe, mutta jota hän ei koskaan saa mukaansa nykyiseen maahansa, koska perheen äiti ei pysty tekemään työtä vieraassa maassa omilta lapsiltaan. Ehkä jonakin päivänä tuo mies voi matkustaa kotiinsa. Ehkä hänellä jonakin päivänä on tarpeeksi rahaa matkustaa takaisin oman perheensä luokse. Kymmenen vuotta menee nopeasti. Niin hän sanoi.
- Menen sitten kotikylääni ja olen siellä suuri mies. Sellainen haave minulla on.
Siinä me seisoimme liikennevaloissa: minä ja hän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti