"Ei ole kissaa Ameriikassa..."

"Ei ole kissaa Ameriikassa, niin hiiret rauhan saa." Mutta on keltainen muoviämpäri, hiirenmyrkkyä ja lumilapio Ruotsissa eikä juustoon peity maa...
Ostin mökille elektronisen hiirenkarkottimen. Sen tehtävänä on synnyttää sähköverkkoon hiirille epämiellyttävä syke sekä lisäksi korkea ääni, jota pieni karvapallukka ei kuulemma mielellään kuuntele. Mutta... Ja tuo mutta päätti muuttaa minun elämänkatsomustani (ja nimenomaa elämänkatsomustani, ei sokeuttaa minua kuolemalle). Mutta ennenkuin tuo laite toimisi, pitää tiloista hävittää jo sinne pesiytynyt hiirikanta, joka kuulemma haluaa asua kotonaan ärsykkeistä huolimatta. Lie tuo sama taipumus puolustaa kotia periytynyt evoluution kautta ihmiseenkin, sillä päätin aloittaa puhdistuksen.
Keltainen muoviämpäri sai toimittaa vihreän mailin virkaa eli viimeisenä kotina ennen kuolemaa, kuolemansellinä. Ämpärin pohja peitettiin rotanmyrkyllä ja vielä varmuudeksi pohjalle viritettiin hiirenloukku, kanneksi asennettiin ohutta muovia, johon leikeltiin viiltoja ja tuon muovimaton tarkoituksena oli näyttää turvalliselta, mutta pettää kulkijansa alta. Ja kuin sillaksi tuolle kuolemankujalle laitettiin karheapintainen kovalevyliuska. Tarkoituksella kirjoitan tuon kohdan tekemiset passiivimuotoon, kun en halua osoittaa ketään syylliseksi noin katalaan tekoon luomakunnan viattomia jäseniä kohtaan.
Illan hiljaisena hetkenä kuului ropsahdus, kopsahdus ja rahinaa. Kävelin kohti ämpäriä ja äänet hiljenivät. Katsoin ämpäriin ja siellä kyyhötti laukeamattoman loukun sisällä ruskea metsähiiri peloissaan kuin vihreän mailin jättiläinen sähköhattu päässään. Laukaisin loukun ja hiiri jäi sen sisään. Kannoin ämpärin sisältöineen ulos. Avasin loukun ja kuin pelastautumisen toivon kirkas kipinä olisi sytyttänyt sähkövirran hiiren aivoihin, hiiri ryntäsi karkuun katalasta ansasta. Lumilapion ankara kuuppa heilahti ja karkumatka päättyi puhtaan valkoiselle hangelle. Niinkuin sanoin, minulla on elämänkatsomus. Sen mukaan kaikki elämä on arvokasta. Mutta minulla on myös tuo evoluution kautta peritty vaisto: kotini on linnani.
Seuraavana aamuna ämpäriin oli kipitellyt vielä kaksi vanhan sukupolven (old generation) jälkeläistä. Näöstä en niitä tosin sukulaisiksi erottanut, mutta hiirenkarkottimen käyttöohjeessa niin mainittiin. Kannoin saaliin ulos, kaadoin ämpärin nurin ja sen enempää ajattelematta iskin lapiolla toisen hiiren hengiltä. Toinen oli mennyt omin ehdoin satimeen ja välttyi tuolta brutaalilta Fiskarsin välineeltä.
Metsähiiri on kaunis eläin. Sillä on ruskanruskea, pehmeänoloinen ja tiheä karva, turkiksikin sitä voisi sanoa, jos hiiri olisi vaikkapa jäniksen kokoinen, suuret silmät ja korvat. Se näyttää juuri siltä, kuin..."Ei ole kissaa Ameriikassa, missä juustoon peittyy maa..."