Mies ei kummittele ruuan kanssa

Sain tutustua eilen, yksipuolisesti tosin television kautta hyvin mielenkiintoiseen mieheen, Pienen rakkaustarinan eläneeseen Surnu-Pekkaan, vaatimattomaan pohjoisen eläjään, jonka elämä oli kaikinpuolin kunnossa ja oivallettu. "Kyllä sitä pärjää, kun on kasunnu näihin maisemiin eikä ole ollu valmiit puurot nokan alla." Mihin tarvitsee ihminen suurta taloa, kun pienessä mökissäkin pärjää? Liha kävelee metsissä ja pelloilla, kala ui järvessä ja lintu lentää taivaalla. Joskus käy kiertolainen kulkija ohikulkeissaan tapaamassa, harvoin palaa samoille seuduille.
Nainen on miehen mielessä, muttei kovin hanakasti luovu vapaudestaan, ei perään lähde. "Joka menee, se menee." Asui miehen kanssa vuosikymmenet kiertolaispiika, Inka, jakoi asunnon ja ruuan kunnes vanhuuteen kuoli. Jäi yksin erämaataan asumaan Surnu-Pekka eikä kovin muualle kaipaillut. Kerran kävi evakkoreisulla Norjan näkemässä ja siinä oli hänelle ulkomaata kylliksi eikä hän enempää niistä halunnutkaan tietää. Kaikki oli omassa pihassa. Jos joku ihminen siinä oli, hän sai mennä, jos oli jonnekin menossa, mutta sai ollakin, jos olla tahtoi.
Yksinkertaisesti eleli tilallaan mies. Jos piti järvelle päästä, piti vene tehdä itse. Ja jos mieli, että vene kesti tulevat suvet, terva poltettiin taukotöinä, ja saatiinpa samalla mainio lääke uuninpankolle tautia odottelemaan. Ja kun tuli nälkä, työnnettiin vene vesille. Jos oli onni myötä, tarttui hauki verkkoon, jänkän koira, perkele. Siitä riitti ruokaa ja mahantäytettä, maalikylien ryvettämättömästä, puhtaasta lihasta. "Emminä ala kummittelemaan sen ruoan kanssa. Lihaa ja kalaa..."