Minulla oli suuri ilo ja etuoikeus päästä mukaan ystävieni kanssa aavikkoretkelle modernisti ja vaaroja vältellen. Ajoimme hienolla maastoautolla hiekka-aavikon reunaan. Edessämme oli silmänkantamattomiin hiekkadyynejä kuin suuria, paikoilleen jähmettyneitä aaltoja. Paripäiväinen kamelinvasikka nojaili emoonsa ja katseli meitä kuin väsyneenä jatkuvaan, ihmisten tuottamaan meteliin ja moottorien jyrinään.
Kuljettaja laski autonsa renkaista ilmaa pois niin paljon, että renkaiden kumipyöristä tuli kuin kamelinsorkka: levenevä ja kantava. Kiinnitimme turvavyöt ja kuljettaja pyysi meitä vielä laittamaan kaikki irtoesineet tukevasti paikoilleen, jotta ne eivät lentelisi kovassa vauhdissa. Neliveto kytkettiin päälle, kaasu poljettiin pohjaan ja auto syöksyi kohti dyyniä kuin raivoava elefantti. Matala murina kuin leijonan kidasta riistäytyi moottoritilasta, ja hiekkapilvi nousi auton molemmille puolille. Dyynin huippu näytti terävältä eikä siinä ollut leveälle autolle tilaa. Kuljettaja käänsikin auton dyynin reunalle sellaiseen asentoon, ettei se päässyt kaatumaan, mutta luistui kuitenkin alaspäin osin kylki edellä, ja sakea hiekkaverho nousi auton ikkunoihin asti ja yli. Kun auto oli kahden dyynin välisessä laaksossa, sen piti saada reippaasti vauhtia noustakseen seuraavan dyynin huipulle. Ylöspäin kiivetessä ei voinut tietää, mitä tulevan huipun takana oli. Dyynien väliset laaksot saattoivat olla hyvinkin syviä ja jos auto olisi pudonnut alas, ylös sitä ei olisi enää ilman ulkopuolista voimaa saanut. Niinpä oli kuljettajan syytä tietää ennakkoon auton tuleva suunta. Mutta matkustajilla ei siitä ollut aavistustakaan, vaan tuntui koko ajan kuin auto olisi mennyt maailman reunalla valmiina putoamaan syvyyksiin.
Takimmaisella penkillä istunut nelivuotias tyttö hihkui onnellisena, kun auto syöksyi milloin korkeuksiin, milloin alas syvyyksiin kun taas hänen vierellään istunut tätinsä tunsi oksentavansa hetkellä millä hyvänsä. Hän rukoili kuljettajaa pysähtymään tai tämä saisi itse siivota mainion kulkupelinsä. Pysähdyttiin ja täti-Sari kertoi pyörtyvänsä siihen paikkaan.
Kun pääsimme perille leiriin, kyytiläisten olo rauhoittui vähitellen. Parin tunnin päästä lähdimme paluumatkalle ja ensimmäisten töyssyjen jälkeen takapenkiltä kuului nelivuotiaan reipas kysymys: "Joko Sallua lupee kohta pyöllyttään?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti