Vietettiin kevätjuhlia Nivalan Tuiskulan elokuvateatterissa. Kirkonkylän kansakoulun oppilaat olivat valmistelleet hienon ohjelman elokuvateatterin näyttämölle, koska koululla ei ollut omaa juhlasalia tai riittävän suurta tilaa yhteisille tilaisuuksille. Olin myös mukana oman luokkani näytelmässä, jonka aihetta on muista. Kevättä siinä varmasti oli ja kukkia ja lintuja. Opettajamme Oili Niemelä seurasi tarkasti esitystä ja kehuikin meitä sen jälkeen. Sanoi, että esitys oli mennyt hienosti, mutta että minäkin olisin voinut tulla muiden mukana portaita pitkin näyttämöltä alas eikä hyppäämällä suoraan lattialle.
Oili-opettaja osti minulle tuossa juhlassa intiaanipäähineen. Olin siitä hyvin ylpeä ja iloinen ja pidin sitä päässäni koko pitkän päivän. Luokkatoverini, Pehkosen Alpo ihastui myös tuohon upeaan ja värikkääseen päähineeseen ja niinpä sitten seuraavana päivänä sovimme kaupat. Kauppahintaa en enää muista, mutta ikäni muistan myyneeni pienestä rahasta lahjaksi saamani päähineen. Kaduin jälkeen päin kovasti tuota Juudaksen tekoa, mutta toisaalta: kauppa oli kauppa eikä sitä ollut peruminen. Muistan vieläkin, miten toivoin päähineen nopeasti kuluvan tai menevän hukkaan ja unohtuvan niille teilleen, ettei vain opettaja näkisi sitä Alpon päässä. Pelkäsin koko loppukevään, että Oili-opettaja kysyisi minulta jotakin päähineestä. Miten minä voisin valehdella hänelle, että se olisi minulla tallessa, vaikka katalasti olin sen myynyt kaverille.
Oili. Nyt julkisesti pyydän sinulta anteeksi: anteeksi, opettaja, että menin sillä tavalla myymään kallisarvoisen ja hyvin ainutkertaisen lahjan. Kallisarvoinen se oli, koska sen vieläkin vuosikymmenten jälkeen niin hyvin muistan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti