Huomenna on keikka. Lukkorengas soittaa vastaanottavalle yleisölle harmonista musiikkia keskimäärin kolmella soinnulla: E, A ja H. Tai jollakin muulla tuolla samalla kuviolla ykkönen, nelonen ja viitonen. A, D ja E tai C, F, G. Mahdollisuuksia on kuin hevosella ravikilpailussa: ravata tai laukata.
Viisi soittajaa virittää soittimensa samaan ääneen ja samalle hertsiluvulle 440 (tuosta voidaan taas alkaa vääntää kättä vaikka kenen kanssa) ja pian sovittujen sointujen yhteisestä ja yhtäaikaisesta otannasta muodostuu suloisesti soiva laulu tai soittokappale. Noita muutamia säveliä sopivasti sekoitellen syntyy mitä moninaisimpia melodioita. Ja kun kappaleen alussa on vielä hyvin tunnistettava fraasi, riffi, tuttu ja tuiki tavallinen sointukulku saa sydämen ja sielun.
Jotkut ihmiset eivät kovastikaan nauti tuosta kolmen soinnin harmoniasta. Olen kuullut puhuttavan Einojuhani Rautavaarasta, joka ei pidä rock´n rollia edes musiikkina semminkään kuin Jorma Panula, jonka mielestä koko rock olisi saanut jäädä keksimättä. Mielestäni noista ihmisistä itsestään puuttuu juuri tuo yksinkertainen harmonia. Heillä on sielussaan riitasointu, väärä sävel, joka estää kuulemasta juuri tuota yksinkertaista juurta. He ovat kuin leipureita, jotka koko elämänsä ovat saaneet tehdä leipää valmiiksi vaivatusta taikinasta, jonkun toisen juuresta nostattamalla.
Harmonia on myös ymmärtämistä. Kitarassa on kuusi erilaista kieltä. Ne eivät koskaan tapaa toisiaan (paitsi roskakorissa), eivät kosketa toisiaan (paitsi roskakorissa) ja silti ne varsin hyvin soivat keskenään, kun joku vain keksii tehdä niistä sopivan mittaisia painamalla kitaran kaulaa juuri oikeasta kohdasta. Soittaminen on soittimen ymmärtämistä, juuren ymmärtämistä. Harmoniaa. Enimmäkseen siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti