Tämä tarina on minä-muodossa. Puhun siis itsestäni miehenä, en yleensä miehestä. Mitä muut miehet tekevät tai osaavat, ei kuulu tähän (paitsi kateutena jokaisen sanan ja rivin välissä).
Jos eläisin kivikautta, olisin nääntynyt näillä taidoillani jo nälkään ja tämä tarina olisi sikäli turha. En osaa metsästää enkä kalastaa. Tai ehkä osaisinkin, mutta olen ajatellut liikaa luomakuntaan syntyvien ainutkertaista elämää. Kalaa ja lihaa syön ja olen siksi hyvin ristiriitainen ihminen: annan siis jonkun muun tehdä sen, mihin minusta itsestäni ei ole. En ole oppinut tappamaan edes syödäkseni.
Puut kuivuvat liiterissä, jonka olen itse viimeistellyt. Ei minusta ole rakentajaksi, mutta osaan viimeistellä jonkun muun taitavasti aloittaman teknisen työn. Ja monet työkalut ovat suojassa aitassa, jonka katon, seinät ja lattiat olen paikoilleen vasaroinut, mutta rungon taas on tehnyt joku muu. En ole oppinut alusta saakka rakentamaan.
Kun täytin kuusitoista vuotta, ajoin moottoripyöräkortin, mutta vieläkään en ymmärrä moottoripyörän tekniikasta tuon taivaallista. Ihaillen katson toisten osaamista hyvin tarkasti jopa aivan vierestä, mutta koneeseen koskemaan minusta ei ole. Silti nautin ajamisesta ja liikkumisesta miehen lailla. Ja joskus jopa puhun tekniikasta aivan kuin siitä jotakin ymmärtäisin. Monet tekniset sanat ovat minulle kuin tupakkia tuskaiselle: kampikammio, venttiilikopan tiiviste...
Kun täytin viisitoista vuotta, pyysin isosiskoltani lahjaksi Kahlil Gibranin Profeetan. Kun hän oli mennyt sitä tamperelaisesta kirjakaupasta ostamaan, hänelle oli kerrottu tyttöjen tuosta kirjasta kovasti pitävän. Kun hän oli kertonut kauppiaalle pikkuveljen tuota kirjaa lahjaksi pyytäneensä, kauppias oli vastannut vain: "Aha."
Mutta vaikka en rakenna, en kalasta, en metsästä, en osaa tehdä koneille mitään, olen silti miesten mies sisimmässäni. Puhun hiljaa rakkaudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti