Lapsena minulla oli tapana astua joka kesä naulaan. Mikään valmis ei oikein pikkupoikia jaksa viehättää, mutta kaikki keskeneräinen ja puolivalmis vetää puoleensa kuin Hartikaisen kylpyhuone muurahaisia. Kolusin rakennustyömaat ja lautakasat ja purkuläjät ja joka kesä muistan itku kurkussa ja kyynel silmässä istuneeni jossakin nurmikolla tai lautaläjän päällä vetämässä milloin minkäkin kokoista naulaa jalkapohjasta. Ja sitten illan istuin jalka pesuvadissa ja boorivedessä. Rautanaulan aiheuttama kipu on ankara eivätkä kai ne naulatkaan mitään steriilejä olleet: ruosteisia ja muurilaastisia bakteeripesiä kerrassaan. Haava pyrki nopeasti tulehtumaan ja sitä koetettiin estää boorivedellä melko huonoin tuloksin.
Katsoin elokuvaa. Nainen laskeutui talon katolta ja hyppäsi tikapuilta lautakasaan - naulaan. Tunsin viiltävän kivun jalassani ja tuossa tuhannesosasekunnissa muistin kaikkien kesien ruosteisten ja ruukisten naulojen kivut ja vihlomiset kuin itse juuri olisin naulaan astunut. Kipu oli varmasti kuviteltu, mutta se oli todellinen ja aistittava. Oli kuin olisin katsonut vanhaa valokuvaa: tuo tuossa tuoksui tuolle, tämä sille ja nämä tuntuivat niiltä. Hmmm. Siksikö elokuvien onnelliset loput niin kovasti itkettävät, kun mieli muistaa hetkellisen onnen, poispyyhkiytyneen, tulevan tai olevan. Ihminen muistaa kiireestä kantapäähän niin naulan kuin nuolaisunkin. Aika mukavaa tuskista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti