Apolloperhoset elävät vain kaksi viikkoa. Ne syntyvät kesällä ja kuolevat ennen syksyä eli ruskaa ne eivät pääse ihailemaan ainakaan tässä meidän tuntemassamme ajassa ja tuskin muuallakaan. Perhoset liihottelevat pari viikkoa kukasta kukkaan ja sinne tänne ja jos niillä käy oikein huono onni, ne lehahtavat mehiläisen omimalle mesipaikalle ja saavat äkäisen kaverin kimppuun siipineen, piikkeineen. Huonosti silloin käy apollolle. Ei auta kaunis silmäkuvio siivissä, vaan kiivaasti käy mehiläinen perhosen varkautta vastaan ja työntää asiattoman meden kähveltäjän alas. Henki menee silloin tuossa touhussa. Mutta huonomminkin voi vielä käydä. Mitäs, jos sataa koko kahden viikon elämän ajan? Tuota en kestä ajatella. Ensin makoilet jossakin hämärässä kotelossa talvikauden ahtaasti ja epämukavasti ja sitten kesän koittaessa nitkuttelet itsesi vähitellen ulos ja levität siipesi auringon kuivatella ja kas kummaa: taivas repeää kaatosateeseen eikä matalapaineelle näy loppua. Siinä kärvistelet kaatosateessa pari viikkoa, haistelet naarasapollon ihanaiset tuoksut, mutta et pääse sen luokse lentämään saatikka sitä näkemään veden paljoudelta. Ja pian on kaksi viikkoa kulunut räystään alla, pienet perhosensiemenet pakottavat kiveksissä ja hengenlähtö on lähellä. Putoat maahan, leyhäytät muutaman kerran siipiäsi ja pyörähdät tuulenvireessä nurin märälle ruoholle. Siinä se oli koko elämä.
Ensi kesänä ajan kaatosateessa onnellisena kohti uusia seikkailuja. Ihmiselle sentään joskus aurinko paistaa, vaikka lomaa olisikin vain pari viikkoa. On kuitenkinkin vähän vahvemmat siivet - ja veekakkonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti