Yksi aste lämmintä tarkoittaa, että vesi on sulaa ja sehän riittää. Siis harrikka tulille.
Minä en tunne olevani talvi-ihminen laisinkaan, mutta silti käyn aina silloin tällöin avannossa uimassa ja virkistäytymässä. Eilen tuossa yhdessä asteessa kotiin päin ajellessani ajattelin avannosta olleen jokseenkin paljon hyötyä, sillä en tuntenut kylmää juuri ollenkaan. Ehkä siihen oli vaikutusta myös tukevalla vaatetuksella: lämpökerrasto, paksut sukat, nahkapuku, lämpöliivi, sieviläiset nahkasaappaat, kahdet nahkahansikkaat, coretex-puku, huivi, nahkainen kaulasuojus ja kypärä sekä aluksi myös kasvosuojus ja aurinkolasit, mutta noista kahdesta viimeisestä oli pakko luopua, kun happi loppui henkilöltä heeeeeeeeeeeeeeeeee.
Olin jo alkutalvesta teettänyt pyörään huollon: öljypumppu uusiksi, etuvanne uusiksi, säädettävä takaiskari, sytytys... Edellisenä kesänä pyörän etupää vaelteli varomattomasti, kun edellinen omistaja oli joskus ajanut etuvanteen kivenmurikan yli ja siinä oli vähän heittoa. Mutta nyt ilmeisesti oli kumin paikalleen laittajalta unohtunut pyörän tasapainotus ja keula tärisi kuin maantiivistin eli se kuuluisa jyrä. Se ei ollut hauskaa noissa varusteissa, kun olo oli aika tiivis jo muutenkin eikä tuon vaatekerroksen alla mahtunut edes tärisemään. Mutta jo luomisvaiheessa ihminen sai mainion mekanismin kylmää vastaan eli ruumis alkaa täristä. Ehkä tuo lämmitti minua eilen vähän ylimääräisesti. Kai siis oli tarkoitettu, että rengas ei ollut noihin lämpöasteisiin aivan viimeisen päälle vireessä.
Luistelin pyörän pihaan viimeiset kymmenet metrit lumista kotitietä pitkin ja olin onnellinen. En kuullut mitään (tulpat korvissa), en nähnyt mitään (visiiri umpihuurussa). Tuli mieleen Hemingway: tässä me seisomme omassa pihassa onnellisina - vanhus ja Harley. Minä olen kuitenkin onnellisempi kuin Ernestin vanhus: otan tulpat korvistani ja nostan visiirin ylös ja taas näen ja kuulen, miten kevätsaaliini jyskyttää aitan vieressä. Sitä ei hai syönyt. Se on minun ehyenä ja kokonaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti