Väistelyä

Miljoonat luodit

ujeltavat ilmassa.

Jokainen niistä

aikoo lävistää minut.

Väistelen loppuun asti.

Ainoalleni

Istun hiljaa ja

kuuntelen, kun sydän lyö.

Minulle se lyö,

minun elämälleni.

Minun ainoalleni.

Soittajan kuolema

Soittaja kuolee.

Kun sävelet sammuvat,

on niin hiljaista.

Taivas soi, maailma soi,

hetkeen ei mitään kuulu.

Heikki Silvennoinen kuoli tänään. Ole iäti muistettu.

Mahdoton

Linnunradalla

ei pääse niin lähelle,

että saattaisi

tarttua toisen käteen.

Mahdoton on mahdoton.

Sotilas

Sinä kosketit

sisareni sydäntä

rautapalalla,

kranaatinsirpaleella,

koska olet sotilas.

Lucia

Aurinko laski.

Vaan taivas ei leiskunut

loistavin värein,

vaikka syttyi kynttilän

liekki kirkkain ja kaunein.

Pakkanen

Et ymmärtänyt,

että hampaasi ovat

yhtä terävät

kuin mesikämmenellä.

Sinä puret - pakkanen.

Jäätyneet kyyneleet

Sinä palelet,

kyyneleesi jäätyvät.

Suutelen sinun

kyyneleesi suliksi

enkelini suliksi.

Kuka kestää nähdä lapsen palelevan, kun vihollinen on pommittanut kodin kylmäksi, vanhemmat taivaan tuuliin? Joku kestää, kun joku niin tahtoo.

Lapsen muisto

Kuusen kynttilät

laulavat laulamistaan,

koristelevat

aikuisen mielen lapsen

vasta syntyvin muistoin.

Pimein tuokio

Pimein tuokio,

ohikiitävä hetki

on ryömittävä 

ennen kuin päivä nostaa

kauniin päänsä ja nauraa.

Lähde

Mistä sanasi

nuo ovatkaan peräisin,

hiljaa kuiskatut,

myrskytuuleen huudetut?

Sen lähteen tahdon löytää .

Sormus

Sormus kiiltelee

kultaa ja timantteja

rannan hiekassa,

illan viime valossa.

Katoaa aamun kajoon.

Kajo

Sormus kiiltelee

kultaa ja timantteja

rannan hiekassa,

illan viime valossa.

Aamun kajo odottaa.

Tuuli kuin pakolainen

Yli tyhjien

peltojen tuuli kulkee

kuin pakolainen.

Korsi heiluu hetkisen.

Kohta on taas hiljaista.

Kolmio

Ilo, ikävä

taikka murhe, pieninkin

piirtää kolmion

joko tasasivuisen

tai teräväkulmaisen.

Mielikuvitusta

Kerro tarina

ja mieli kuvittaa sen

eläväksi kuin

kuulijat maalaisivat

liehuvan silkkikankaan.

Minunko?

Ihmisellä ei

ole mitään elämää

suurempaa lahjaa.

Avaa se joka päivä

ja ylläty: Minunko?

Siemensyöksylaskun voittaja

Jokaisessa siemensyöksyssä on kahdestasadastatuhannesta neljäänsataantuhanteen siittiötä (200.000 – 400.000). Tutkimusten mukaan keskiverto suomalainen parisuhteessa oleva mies purkautuu kerran viikossa ja vuodessa siis 52 tai 53 kertaa. Jos kymmenen parisuhdevuoden aikana syntyy kolme lasta, jokaiseen lapseen on tarvittu kutakuinkin viisikymmentämiljoonaa (50.000.000) siittiötä. Lukujen kanssa ei nyt kovin tarkkana kannata olla, kun luku on kuitenkin suuri.

Yllä olevaan peilaten olemme hyvin ainutkertaisia ja korvaamattomia jokainen.  Olemme taistelleet tiemme kohtuun kasvamaan vaikeimman ja kovimman kautta. Se taistelu on ollut armoton, ja lopputulosta voi verrata minkä tahansa maailmassa pyörivän lottopelin päävoittoon. Eikä tiemme voittajasiittiöstä kohdussa kasvavaksi ja syntyväksi vauvaksi ole ollenkaan itsestään selvä. Olemme tehneet tuhansia, satojatuhansia, miljoonia ihmeitä ennen syntymäämme. Kasvatamme nuijapäästä itsellemme vähitellen verenkierron kaikkine hienouksineen, vartalon luineen, lihoineen, silmät, korvat, hermot, sisäelimet solu solun perään.

Kun näen ihmisen istumassa vastapäätä, näen ainutlaatuisen superyksilön, uniikin, korvaamattoman sankarin. Hän voi olla valkoinen, keltainen, ruskea, punainen...  Oikeastaan hän voi olla vain yhden värin erisävyinen. Hänen silmänsä voivat olla siniset, harmaat, vihreät, ruskeat, mustat. Pää voi olla kalju tai kauttaaltaan karvainen, ohuiden tai paksujen hiusten peittämä tai hämmentämä, musta, punainen, valkoinen, ruskea, harmaa. Ajatuksensa voivat olla loogiset, hämmentyneet, sekavat, laskelmoivat, unelmoivat, rumat, kauniit, tulevaisuutta pelkäävät tai siihen uskovat. Hänen kätensä voivat olla vahvat tai heikot ja kaikkea siltä väliltä, jalkansa voimakkaat tai aivan voimattomat, liikkumattomat, puuttuvat. Minua vastapäätä istuu kuitenkin ainutlaatuinen ihminen, satojen tuhansien siittiöiden mestariuimari, ihmiseksi ihmisessä kasvanut elämän voittaja.

Kun näen sodan runtelemat kaupungit ja silpoutuneet ihmiset, en voi olla ajattelematta korvaamattomia tuhoja. Rakennukset, kaiken ihmisen rakentaman voi aina korjata ja tehdä uudestaan, mutta tuota ainutlaatuista ihmistä ei mikään mahti tuo takaisin. Kun hänen elämänsä on katkennut luotiin tai pommiin, se on ikuisiksi ajoiksi mennyt. Tai kun kuulen jonkun ihmisen väittävän, että joku toinen on toista arvokkaampi, en tahdo uskoa kuulemaani. Eikä minun edes tarvitse uskoa.

Viikko sitten luimme taas, kuka mitenkin paljon on tienannut. Tulokuninkaalliset nostettiin jalustalle. Ei heitä nostettu jalustalle sen takia, mitä hyvää he ovat toisille tehneet.  Heidät nostettiin toisten yläpuolelle siksi, että he ovat keränneet muita enemmän rahaa. Harva toimittaja muisti uutisessaan mainita, montako ainutlaatuista ihmishenkeä kenties jonkun hyvin ansainneen veroilla on pelastettu, montako kallista sydänleikkausta on voitu tehdä tulokuninkaan tai –kuningattaren maksamilla veroilla. Heidän arvonsa ei ollut hyvässä, vaan se mitattiin rahassa.

Olemme elossa. Jokainen tätäkin tekstiä lukeva elää. Jokainen meistä on saanut alkunsa ainutlaatuisesta sattumasta, satojen tuhansien siittiöiden kilpailusta kohti munasolua. Kun katson lähellä olevaa ihmistä olipa hän ulkomuodoltaan tai –näöltään millainen tahansa, hän on ainutlaatuinen ja korvaamaton. Hänessä ei ole mitään vikaa.

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehden lähikolumni  15.11.2024

 

Höpökieltä ja pilkunnussintaa

Suomen kieli kehittyy. Jes! Aivan pienellä efortilla saamme helposti kiinni uusimmista virtauksista ja selvitämme mystisen salakielen valtakielien sekamelskasta. Toinen jes!

Viikonloppuna katselin jääkiekon ystävänä Suomen jääkiekkomaajoukkueen kaikki Karjala-turnauksen pelit ja opin taas monta uutta fraasia. Niitä heittelevät ammattiselostajat Oskari Saaren ketjussa kuin kylväjä siementä, ja nuo fraasit alkavat itää ja levitä kuin harmillinen hukkakaura.

Kun pelaaja filmaa (ensimmäinen uusiofraasi), hän yrittää myydä (toinen uusiofraasi) jäähyn tuomarille. Ja jos tuomari uskoo pelaajan filmauksen, hän ostaa (kolmas uusiofraasi) sen ja puhaltaa jäähyn. Itse asiassa pelaaja ei lainkaan filmaa, vaan hän näyttelee tulleensa kaltoin kohdelluksi.  Tuossakin tapauksessa kiekollisella pelaajalla on ennen kaltoin kohtelua ollut eforttia päästä vastapuolen pelaajasta eroon. Hän on siis nähnyt vaivaa oman suorituksensa eteen niin kuin oletan kaikkien pelaajien pyrkivän juuri tuohon vaivannäköön.

Samainen Oskari formulakisoja selostaessaan vähintään kerran näkee eeppisen ohituksen.  Hän tarkoittanee sillä mahtavaa, kun kaikki ohitukset eivät voi olla elämää suurempia spektaakkeleita. Lieneekö juuri Oskari syyllinen siihen, että melkein kaikki asiat ovat eeppisiä. Olen kohdannut eeppisen pika-aterian, joka sisältää hampurilaisen ja ranskalaiset sekä pahvimukillisen limonaadia. Minusta se ei ole kovin eeppinen eikä syleile maailmaa ainutlaatuisesti.

Ikoni on ortodoksien pyhä kuva. Ikonin edessä rukoillaan, katsotaan lampukan liekkiä ja rauhoitutaan. Ikoni ei ole tietokoneen tai puhelimen näytöllä oleva pikkukuvake saati hampurilainen. Muuan maailmanlaajuinen nakkikauppa väittää, että jokin sen hampurilaisista on ikoni. Aina mainoksen nähtyäni sanon saman asian ääneen: ”Se ei ole ikoni. Se on pulla, jonka välissä on jauhelihapihvi.”  Ikoni ja hampurilainen ovat hyvin kaukana toisistaan, vaikka ne pitävätkin yllä elämää.

Televisio näyttää meille sisustus- ja remonttiohjelmia, joissa kohtaamme mitä erilaisimpia maailmoja. Kun suunnittelijat valitsevat seinien värejä  tai lattioiden materiaaleja , saamme ihailtavaksemme värimaailman tai lattiamaailman. Ei sanota, että talo on kauniin värinen, vaan sen värimaailma on kaunis. Kun menemme ruokakaupan lihaosastolle, siellä avautuu kokonainen makkaramaailma. Vau.

Bisneseliitti eli kaupallista koulutusta saaneet ovat kehittäneet myös oman kielensä, jolla hämärretään tai omissa toiveissa nostetaan asian arvostusta maarajasta asiakastiskille. Yleisesti on käytössä kirjainlyhenne BtoB. Mitähän se käytännössä tarkoittaa? Ne ei se tarkoita mitään. Kuvitellaan käytävän kauppaa yritykseltä yritykselle, mutta tekoälystä huolimatta suurin osan kaupankäynnistä on vielä ihmisten välistä kaupankäyntiä. No nyt siihenkin on sitten keksitty PtoP, piitupii eli persoonien välinen kaupankäynti. Sitähän se aina on ollut. Eivät oravannahat ole vielä tähän päivään mennessä itsestään liikkuneet yritysten välillä.

Autokauppiaat eivät enää päätä kauppaa, vaan he klousaavat. Kun viimeksi olin ostohousut jalassa (varsin höpsönassuli tapa ilmaista autokuumetta), ilmoitin heti kauppiaalle: ”Tätä kauppaa ei klousata, vaan se tehdään.” Eikä minulla muuten ollut ostohousut jalassa, vaan aivan rehelliset boot cutit olivat ne.

Poliitikot ja monet muutkin (asia)kirjoja lukeneet piiloutuvat mitä erilaisimpien narratiivien taakse. He ovat ehkä unohtaneet, miten tärkeää on lavapreesens. Onneksi voimme kuitenkin jokainen koinata oman, persoonallisen tapamme ilmaista iloamme tai tuskaamme myös tästä suomen kielestä, suomenkielisestä tavasta osoittaa oman tahtotilamme. No niin justiinsa.

 

 

Hannu Hartikainen, Visiitti Kalajokilaakso 15.11.2024

 

Peilikirkkaalla jäällä

Enhän tarvitse

edes kiveä eteen,

jos jalan loukkaan

peilikirkkaalla jäällä,

esteettömällä tiellä.

 

Navigaatio-ongelmia

Hento lintunen,

vahvasiipinen kotka ,

tarkkanäköinen

joskus eksyy matkallaan,

kun tuuli kääntää suuntaa.

Kuurankukka

Pakkanen pyysi

hellettä hillitsemään

toimiaan, jotta

talvi kuvittelisi

kukkaa kasvattavansa.

Aamu-usva

Joki verhosi

pintansa kuin vuoteesta

nouseva nainen

harmaaseen usvasilkkiin,

raukeuden laskostamaan.

Kuka käskee

Mistä käskynsä

siemen saa auetessaan?

Kuka pakottaa

sen kukaksi kasvamaan

tai viljaksi varttumaan?

Kun Jeesuksesta lauletaan, se on arvokasta

Hämeenlinnalaisessa koulussa oli järjestetty tilaisuus, jonka uskonnollisesta suuntauksesta ei ollut kerrottu osallistujille eli oppilaille eli oppilaiden vanhemmille. Niinpä tilaisuuteen oli osallistunut myös uskonnottoman perheen lapsi, joka oli joutunut tilaisuudessa kuuntelemaan Jeesuksesta kertovan laulun. 

Lapsen äidin mielestä oli tapahtunut vääryys, rike ja hän oli valittanut asiasta yhdenvertaisuus­valtuutetulle ja vei asian yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakuntaan. Tuosta valituksesta äiti palkittiin 1500 eurolla. Voisi sanoa, että olipas Jeesuksella hintaa tai sitten, että jopas meni Jeesus halvalla.

Jokaisella on oikeus kuulla tai olla kuulematta mitään, mikä ei omaan elämänkatsomukseen tai vakaumukseen kuulu. Mutta tuon tarinan opetus on jälleen kerran, että sensuurin ja kontrollin täytyy olla tilaisuuden järjestämisessä uskomattoman tarkkaa. Uskaltaisin verrata tilannetta jopa edesmenneeseen Itä-Saksaan eli Saksan Dermokraattiseen Tasavaltaan, DDR:ään. Eikä Pohjois-Koreaankaan vertaaminen liene kohta poissuljettu. Itse en enää halua olla minkäänlaisten juhlien tai tilaisuuksien järjestäjänä, sillä minun hermojärjestelmäni ei siihen sovellu.

Kontrolliesimerkkinä voisi olla vaikkapa yrityksen pikkujoulu, johon kaikki työntekijät kutsutaan. Joulua on vuosisatojen ajan vietetty Jeesuksen syntymäjuhlana eli Jeesus on kaiken keskiössä. Pikkujoulu on myös jouluun liittyvä tapahtuma, jossa usein lauletaan jouluun liittyviä lauluja.

"Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaikk´on työ. Kaks vain valveil on puolisoa, lapsen herttaisen nukkuessa..." Tuo herttainen lapsi on todistettavasti Jeesus. Vaikka nimeä ei ääneen sanota, juridisesti laulussa puhutaan Jeesuksesta. Alussa kertomani kouluepisodin perusteella tuo herttainen lapsi maksaa pikkujoulun järjestäjälle ennakkotapauksen mukaan 1500 euroa, jos juhlijoiden joukosta paljastuu uskonnoton osallistuja. Vieläkö jotakuta haluttaa järjestää iloinen joulujuhla ja ottaa riski.

Toki pikkujoulukutsuun voi laittaa maininnan avecin lisäksi myös suuntautumisvaihtoehdoista: uskonnottomille järjestämme joululaulujen sijaan vuodenaikalauluja erikseen merkityissä tiloissa.

Uskonnottoman perheen lapsella on kaikki oikeudet olla osallistumatta mihinkään uskontoon viittaavaan opetukseen tai tilaisuuteen, oletan. Mutta koska maailmassa on tuhansia uskontoja, lienee epätoivoista yrittää välttää kaikkea uskonnollista informaatiota.

Vielä joitakin vuosia sitten kouluissa pidettiin aamuhartaudet, siis hartaudet.Saatettiin veisata jopa virsi, joka minulle ortodoksina on vieras tapa ilmaista uskoa. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei minussa elävä pahuus ole noista virsistä peräisin.

Luterilaisilla uskontotunneilla olin myös mukana, vaikkei minun olisi tarvinnutkaan olla. Koen kuitenkin saaneeni jokaiselta tunnilta yleissivistystä ja opin suodattamaan ilman vanhempieni valvontaa oleellisen elämänviisauden vanhoista tarinoista ja eri uskontojen filosofioista, ajattelutavoista.

Nuori ihminen on ajatuksille altis juuri niinkuin kuuluukin. Aivojen pitää oppia ajattelemaan, päättelemään ja suodattamaan. Omien aivojen rasittaminen on jokaisen ihmisen itsenäinen oikeus. Vanhemmilla on oma roolinsa ajatusten muokkaamisessa, mutta ehdottomuus missä tahansa asiassa on myrkkyä mielelle. Muistan poikaseni viisastelleeni omalle ortodoksiäidilleni, kun hän sunnuntaiaamuisin kuunteli luterilaisia kirkomenoja radiosta. Äidissäni asui ekumenia. "Ei tekis pahua siulekkaa." Eikä ole tehnyt.

Uskonnollisille ihmisille Jeesuksesta laulaminen on arvokasta. Arvolla ei ole edes hintaa. Nyt uskonnottomillekin Jeesuksesta laulaminen on kohtuullisen arvokasta. Kuunteluttamisesta joutuu maksamaan jopa 1500 euroa.

Jälkikirjoitus: Hämeenlinnan tapauksesta tekee irvokkaan laulun kuuntelemisesta maksettu rahasumma. Kaikenlainen aiheeton ahneus kuvottaa. Myönnän kyllä, että ahneuttani kuuntelisin minkä tahansa uskonnollisen tai uskonnottoman julistuksen sopivalla rahasummalla, mutta en ilkeäisi vaatia minkään tilaisuuden järjestäjältä rahaa, jos omin jaloin vapaaehtoisesti olisin tilaisuuteen mennyt.

VAROITUS:Alla olevaa ei kannata lukea, jos porno ei kuulu elämänkatsomukseen.

Karskisti vaan kun kirosanat kaikaa
Härskisti hei ku pornolaulu raikaa
Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa kun rumasana sanotaan niinkun se on.

Permanto ku meikäläistä otti takaraivoon
Kun ensin tuli herpaa ja sitten tuli turpaan
Ja käsiäkin paleli ja harmitti
Ennenkin on laulettu ja nuotit pantu nippuun
Mut minä laulan roisit laulut ihan suoraan
Romantiikka se ei sovi jätkälle.

Porakorven Akseli se pornokuvan näytti siinä oli hämähäkki väärin päin
Samperi kun marraskuukin meni risaseksi
Tupakkia poltettiin ja kiroiltiin
Meikäläinen kyllä tietää rasvasimmat vitsit
Mä kirjotan ne muistii, se yks on sitte kauhee ku sauna palo poroks mutta maattiin vaan.

Karskisti vaan kun kirosanat kaikaa
Härskisti hei ku pornolaulu raikaa
Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa kun rumasana sanotaan niinkun se on.

Karjut sano mulle että ompas kova jätkä
Kun ensin meni salkku ja sitten meni tolkku
Ja sitten meni mukavasti muuten vaan
Kyllä oli kauhee reikä rengin perperissä
Yks nappi oli irti se ompeli sen kiinni
Ja samalla se ompeli myös alushousutkin.

Minä olen nähnyt kerran riptiisitanssin
Siltä näky sillon rintaliivitkin
Pentti otti pyörän ja lähti sitten naisiin
Minä pidän peukkua pystyssä.

Samperi kun meikäläinen vetää kovan rallin
Niin heikommat ne pyörtyy ja kirjottelee lehtiin
Ne on musta naivia ihmisiä.

Karskisti vaan kun kirosanat kaikaa
Härskisti hei ku pornolaulu raikaa
Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa kun rumasana sanotaan niinkun se on
Että karskisti vaan kun kirosanat kaikaa
Härskisti hei ku pornolaulu raikaa
Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa kun rumasana sanotaan niinkun se on.

Kappaleen on säveltänyt Jaakko Salo ja sanoittanut Jukka Virtanen. Sen esittää Simo Salminen

Aina maistuu

Köyhä ei ole

milloinkaan ylensyönyt

nälkää kieltämään

eikä rikas kylläinen

hiukopalaa hylkäämään.

Nautintoa

Tassuaan nuoli

pieni kissanpoikainen,

hiljaa kehräsi,

itseänsä kuunteli

ja elämästään nautti.

Kaksi kaunista sanaa

Kaksi kaunista

sanaa voisi pelastaa

koko maailman, 

jos ne joku kysyisi:

"Janottaako sinua?"

Kukkatarha

Sininen kukka

supisti terälehdet

ja näki unta,

että niitylle nousi

punainen kukkatarha.

Pyhää vettä

Minulta kysyttiin, mistä ortodoksit saavat pyhän vetensä. Vastasin, että sitä saadaan vaikkapa Kalajoesta. Maailmassa on vain pyhää vettä eikä mitään muuta.

Seisova koomikko Ismo Leikola ihmetteli, miten vesi voi vanheta käyttökelvottomaksi. Hänen esimerkissään vesipullossa on viimeinen käyttöpäivä, jonka jälkeen pyhästä vedestä tulee jätettä eikä sitä enää voi juoda. Miten miljardeja vuosia maapalloa kiertänyt vesi voikin yhden päivän jälkeen olla vanhentunutta? Tuon me ihmiset olemme ihan itse keksineet omaksi häviöksemme. Kun me kauhistelemme vanhaksi mennyttä pullovettä, jossakin ihmiset uivat pyhässä Gangesissa ja nielevät pyhästä virrasta pyhät bakteerit. Ja saavat pyhän ripulin.

Annoin itselleni kertoa, että romanien kieltä ei saa opettaa muille kuin romaneille. Kieli on heille pyhä tai ainakin hyvin tärkeä asia, vain heidän ymmärrettäväkseen tarkoitettu. Olin tuosta tiedosta varsin otettu ja arvostan tuota oman asian ja identiteetin varjelemista.  Ja kuulin myös, että Lapista olisi joskus aiottu viedä lähdevettä ulkomaille laivalasteittain, mutta paikalliset asukkaat olivat estäneet aikeet. Heille lähdevesi on pyhä asia eikä sitä saa viedä mihinkään muualle. Tätä tietoa en voi mitenkään vahvistaa, kun se on kuulopuhetta. Mutta ajatus on varsin viehättävä. On jotakin niin pyhää, että se pitää jättää rauhaan.

Nyt keskustellaan uudesta laista, jonka mukaan meille pyhää vettä (lue: aivan tavallista hanavettä) ei saisi antaa yksityisiin käsiin. On varsin absurdia, että vedestä edes keskustellaan tuohon sävyyn. Vesi kuuluu koko luomakunnalle tasapuolisesti, voisi ajatella ja pitäisi ajatella. Ei ihmisellä ole yksinoikeutta veteen niin kuin ei kuuluisi olla mihinkään maapallolla tai avaruudessa olevaan, luonnolliseen ilmenemismuotoon.  Jopa pullovesi on ajatuksena mieletön, älytön, mutta maailman tilan tuntien se kuitenkin on jossakin tapauksessa tarpeellinen, välttämätönkin. Pullotettu vesi on aina yksityistä vettä. Vaikka olisit kuolemassa janoon, mutta sinulla ei olisi paria euroa ostaa vettä janoosi, voisit menehtyä köyhyyteesi. Oletko ajatellut? Noin maailmassa voi käydä ja valitettavasti jo käykin.

 Ihmisen kehosta suurin osa on vettä, jopa kaksi kolmasosaa. Vauvan painosta jopa 85 % on vettä. Jos tuo vesi olisi yksityistä, kenellä olisi oikeus minun kehoni veteen? Suomen hallituksella on nyt varsin vakava paikka laatia laki, jossa on järkeä tuleviksi vuosikymmeniksi. Joku on joskus antanut pirulle pikkusormen eikä siinä lopulta kovinkaan hyvin käynyt. Vettä ei pidä yksityistää, ei vähääkään.

Maapallon vesi on 4,5 miljardia vuotta vanhaa. Se on ollut luomakunnan yhteistä, kaikelle elämälle välttämätöntä jo 4500 000 000 vuotta. Nyt keskustellaan veden omistamisen laista, joka hyvissä olosuhteissa voisi olla voimassa vaikkapa 100 vuoden verran. Se on vain neljäskymmenesviidesmiljoonasosa veden iästä.  Saapa nähdä, milloin Jeesus tulee ja kaataa pyhän veden myyjien pöydät.

 

Hannu Hartikainen, Visiitti, Kalajokilaakso 18.10.2024 

Temuko se nyt tappaa ja kuristaa?

Maailma on täyttynyt huolista: kärsitään sodista, ilmastomuutoksesta, saastumisesta, sähkön korkeasta pörssihinnasta  -  ja kiinalaisesta Temusta. Temusta on tullut lyhyessä ajassa yksi maailman suosituimmista verkkokaupoista.  Ja siitä on tullut myös yksi kauppiaiden ja ”vastuullisten” ihmisten eniten vihaamista asioista.

Temu myy kaikkialle maailmaan meidän kaikkien joka päivä tarvitsemia tuotteita, joita olemme tähän asti ostaneet ”paikallisista” halpakauppaketjuista. Ero näihin tuntemiimme kauppapaikkoihin on palvelu ja suuri hintaero. Temu myy kaikkea tarjoamaansa huomattavasti halvemmalla eikä rahti tuo hintaan centtiäkään lisää. Ja vielä suurempi kuin hintaero on tarjonnan laajuus, monipuolisuus, ostamisen helppous ja paradoksina hyvä palvelu.

Nyt kauppa liittoineen ja trolleineen on alkanut tehdä kaikenlaisia tutkimuksia Temu-tuotteista, ja poikkeuksetta niistä löytyy monenmoista myrkkyä ja vaaraa. Vertailuna tutkimuksissa tuskin on käytetty kauppojen itse myymien kiinalaisten tuotteiden sisältämiä aineita, myrkyllisiä tai myrkyttömiä.  Me kuluttajat olemme siis astuneet kauppiaiden herkille varpaille ja siksi kautta Euroopan ja maailman vaaditaan nyt Temulle monenmoisia sanktioita ja tulleja.

Kauppiaiden trollit varoittelevat kansalaisia ostamasta temua. He väittävät, ettei niissä ole takuuta eikä palautusoikeutta. Sanovat, että kun ostaa omasta lähihalpakaupasta, tietää mitä saa ja että tuotteilla on takuu. Itse ostin muutama vuosi sitten lähipitäjän laadukkaaksi mainostetusta puusepänliikkeestä keittiön kaapinovet. Yhdestä ovesta maali ripisee pois (onneksi se tuskin on myrkyllistä;-)). Minulle ovivalmistaja kertoi, että koska kyseessä on keittiökaapinovi, jota joudutaan pesemään, sille ei voida antaa takuuta. Eiköhän liene aika yleistä, että keittiön kaapinovia pestään. Tämäkö huutokauppakeisarin takuu on siis jotenkin erilaista takuuta kuin Temu-takuu?  Niin pitää kauppiaiden puheista ymmärtää, kun myydään kuparipannua heidän nimmareilla naurettavaan hintaan.

Olin kerran ostamassa kitaraa, ja huomasin yksityisellä myyjällä tarjolla olevan kiinalaisen akustisen kitaran. Sen hinta oli mielestäni poikkeuksellisen korkea kiinalaiseksi ja siksi kiinnostuin siitä. Myyjä kertoi Kiinan olevan niin suuri maa, että siellä on aivan varmasti myös hyviä kitaramestareita. Uskoin häntä.  Soitin oli aivan kaikin puolin laatutuote.

Mikä siis kauppiaita Temussa huolettaa? Ei kauppiasta huoleta meidän terveytemme tai  kiinalainen Temu-laatu saati takuiden puute, vaan kauppiasta huolettaa oman kassan kuivuminen. Kun Temu lennättää tuotteet Kiinasta suoraan kuluttajan pöydälle ilman välikäsien kustannuksia, alkaa hirvittää omien saranoiden kuivuminen ja öljyläikkien väheneminen oman kaupan parkkipaikalta. Eikä kauppiasta huoleta rahtilentokoneiden saasteetkaan, kun samoilla koneilla kulkevat heidän omienkin varastojensa sisäänvetotuotteet.

Jokainen älykäs ihminen ymmärtää hinnan ja laadun yhteyden.  Alhaisessa hinnassa saattaa joskus piillä riski, mutta ei halpuus aina merkitse huonoa laatua. Suomalaiset päivittäistavarakaupat halpuuttavat hintoja viikko viikon perään eivätkä silti ole huolissaan tuotteidensa laadusta.

Halvalla saa huonoakin, mutta usein kalliilla ei saa edes hyvää palvelua saati kelpo tuotetta. Siksi myös suomalaisten kauppiaiden on syytä ajoissa ottaa oppia kiinalaisesta Temusta.  Se muistuttaa asiakastaan joka päivä piilevistä tarpeista ja vakavista arkielämän puutteista. Joku sanoo sitä aggressiiviseksi markkinoinniksi. Minä sanon sitä sekä älyn että tekoälyn helläksi kuristusotteeksi, jonka tunnen myös oman ohuen kaulani ympärillä.

Jälkikirjoitus: Kun miljonääri ostaa huvipurren, pelastaako se maailman? (Lue enemmän kuin tuohon lauseeseen on kirjoitettu!)

Nivala-lehden lähikolumni: Hannu Hartikainen

Talvi

Kun ensilumi

koskee hellästi maata,

hyväilee kortta

ja pihapuun runkoa,

laskeutuu pitkä pimeys.

Suljettu tila

Suljetun tilan

happi riittää pidempään,

kun sen hengittää 

hitaasti ja säästäen.

Maa on suljettu tila.

Appaloosan kavio

Ihon pinnalla

appaloosan kavion

jälki kirvelee

kuin kalkkaron purema,

kuin sulava metalli.

Yrttiteetä hirvimetsällä

Aamulla kuulin

hirvikoirien haukun,

aseiden jyskeen,

kun kaikessa rauhassa

nautiskelin yrttiteen.

Siunasin veden

 Siunasin veden

vähän ennen kuolemaa.

Siunasin veden

ja se herätti minut

kukkivalle keitaalle.

Siunasin veden

Siunasin veden

vähän ennen kuolemaa.

Siunasin veden,

kun se minut herätti

autiomaan keskellä.

Siunasin veden

vähän ennen kuolemaa.

Siunasin veden

ja se herätti minut

kukkivalle keitaalle.

Bussikuskin iltapala

Kun aamuisella,

hämärällä maantiellä 

istuu koppelo,

tapailee bussikuski

penkin alta asetta.

Sota ja rauha

Yksi lauluja

laulaa, toinen räjähtää

taivahan tuuliin.

Voisi laulaa toinenkin,

jos vain ruumis löytyisi.

Hamsukka

Voi pullasuti

tuota karvahamsukkaa.

Kortta rouskuttaa,

pullistaa pulskat posket,

toisen silmän ummistaa.

Pohjoisen erotiikkaa

Allas on Ylläs.

Makean veden allas

vetää sinua

himoiten ja ylläs on

läpinäkyvä viitta.

Sana sanasta

Sana sanasta.

Sillä voidaan kallistaa

vaakakuppia

mielen mukaan pölkylle

tai käsi avaimelle.

Pelottaa, kun olet niin erilainen

Muutamia päiviä sitten kirjoitin tankarunon arvostelusta. Olin aiemmin samana päivänä ollut osallisena keskustelussa, jossa tuli esiin epäilys tatuoitujen ihmisten älykkyydestä tai itsensä erilaisin lävistyksin, piikein, renkain tai ihonsa kuvin merkinneiden ihmisten kyvystä nähdä itsensä tulevaisuudessa. Vanhuudesta käytettiin termiä tulevaisuus ja tulevaisuuden näkymästä termiä venynyt, veltostunut iho. Miltä siis näyttäisi nuoren ihmisen kimmoisaan ihoon tatuoitu käärme vanhainkodin saunanlauteilla tai ikämiehen nenärengas nenämahaletkuun yhdistettynä.

Amerikan Yhdysvalloissa muuan vanha mies on pyrkimässä presidentiksi. Hänen yhtenä agendanaan on päästä määräämään ihmisen oman kehon käyttöoikeudesta. Periaatteessa voidaan siis olettaa, että tuo vanhus tahtoisi määrätä toisen ihmisen pukeutumaan vain tietyllä tavalla, sanomaan vain toivottuja asioita ja elämään oman vartalonsa kanssa muiden määräämien normien mukaan. Tosin hän puhuu kampanjassaan naisten aborttioikeudesta ja sitä vastaan, mutta yhtä kaikki pyrkimyksenään on ihmisen oman kehon käyttöoikeuden rajoittaminen.

Koulussa voimme antaa lapselle paperia ja ohjeistaa hänet piirtämään jokin tietty aihe: sirkus, kesäloman ihanin tapahtuma, satumetsä. Suurin osa luokasta tekee annettujen ohjeiden mukaan kenties muutamin tarkennuksin: ”Onko pakko värittää taivas?” Todennäköisesti joukkoon mahtuu yksilö, joka tahtoo tehdä asian erilailla kuin muut. Hän pistää paperin ja värikynät syrjään ja muotoilee kesän mukavimman hetken muotoiluvahasta. Mutta tuo välineiden vaihtokauppa ei tee hänestä tyhmää tai idioottia vastarannan kiiskeä, vaan osoittaa rohkeutta ja luovuutta valita toinen esitystapa.

Tatuoitu ihminen voi jonkun mielestä näyttää pelottavalta ja uhkaavalta. Syntymäiho on saanut uuden ilmeen. Vaaleanpunainen nahka näyttääkin siniseltä tai värikkäältä ja sen tarina on katsojalle piilossa. Siitä on tullut mysteeri, joka ei enää olekaan tavallista ja tuttua. Se piilottaa persoonaa tai sitten se voi myös avata ihmisen sisintä liian avoimeksi pelokkaan ihmisen katsella. Vastustus on pelkoa, hämmennystä, uhkaa, ja silloin on turvallista laskea tuo erilainen ihminen oman älyn alapuolelle. Näin syntyvät stereotypiat itsepuolustuksen kilviksi ja oman statuksen nostattamiseksi: mustalaiset ovat varkaita, ”Australian neekerit ovat tylsiä ja rumia…” (suora lainaus suomalaisen koululaitoksen 40-luvun maantiedon oppikirjasta), tatuoidut ihmiset ovat päästään vialla.

Maailma olisi kaikista väreistään huolimatta varsin väritön planeetta, jos kaikkien silmiä hivelevän kauniiden kasvien ja lintujen ja eläinten joukossa eläisi harmaa ihminen villapuvussaan tai mustassa pilottitakissaan ilman erottuvaa persoonaa, ilman muista poikkeavaa vaatetusta, ilman omaa viestiään, signaalia meille muille: ”Minä näytän tältä ja olen itsestäni iloinen ja onnellinen. Älä anna sen häiritä.”

Kaikella kunnioituksella myös harmaita ihmisiä kohtaan olen joskus todennut: harmaa on väreistä hiljaisin. Ja sitäkin maailma kaipaa ja arvostaa. Suvaitsevaisuus ei pelkää mitään. Se rakastaa meitä kaikkia yön hiljaisessa harmaudessa ja päivän kylläisissä väreissä.

Nivala-lehden lähikolumni 26.9.2024

Sunnuntai

Harmaa on väreistä hiljaisin.

Liikkumatta se leijuu veden yllä,

odottaa kuulostellen jonkun tulevaksi näkymättömältä vastarannalta,

taittaa valoa varovasti tahtomatta piirtää terävästi.

Hiljaa se vain on kuin usva aamuisella niityllä - kuin sunnuntai.

Pillun halailu

Ilo pillua 

halaili, sille suukon

huulille heitti,

kieli kieltä kosketti,

maistoi makean meden.

Vasta kun

Vasta kun olet

pelännyt kuollaksesi,

olet tarpeeksi

rohkea putoamaan

tulivuoren kraateriin.

Toivo

Toivo lennättää

minua korkealla 

kuin kesätuuli

nostaa leijan taivaisiin

pilveä tavoittamaan.

(Voit lausua ensimmäiseksi sanaksi sinulle sopivan sanan: Halu, Mieli, Tahto, Usko...)

Yön aave

Syksyn tuulissa

humisivat tummuvat,

keväiset muistot,

kun päivät lyhenivät

ja yön aave heräili.

Ess - ässä

Oikeutta on vain

niillä, joilla on varaa

ja uskallusta

nostaa viimeinen kortti

kahdessa kympissa - ess!

Arvostelua

Voit arvostella

miehen ulkonäköä,

mutta et miestä

hänen ulkonäkönsä,

olemuksensa mukaan.

Tarina

Sinä päivänä

elämään astui pelko.

Sinä päivänä

tarina kertoi itse

itsensä - ei kuunnellut.

Sota

Sota voitetaan

taistelu taistelulta.

Joskus häviät

puolustuskamppailusi,

mutta voitat hyökkäyksen.

Kelpaa elellä

Lihava liikkuu

aivan kuin laihempikin.

Ja laiha kelluu

niinkuin lilluu lihava.

Kelpaa kahden elellä.

Kirka tahtoo tappaa (Hetki lyö, meille hetki lyö)

Nivalan Karvoskylän Kristuksen kirkastumisen kirkko on kotikirkkoni. Sellaiseksihan sanotaan kirkkoa, jossa on yhtä hyvä olla kuin kotona, siellä missä asuu, missä elää, missä viihtyy, missä tuntee rakkautta, missä haluaa vanheta ja joskus rauhallisesti siirtyä tuonilmaisiin.

Yli kaksi vuotta sitten Venäjä aloitti kaiken tuhoavan sodan Ukrainan kansaa vastaan. Kymmenin, sadoin panssarivaunuin se jyrisi kohti Kiovaa aikomuksenaan tappaa maan johtajat ja valloittaa kaupungin ja koko maan. Mutta ukrainalaiset eivät tahtoneet venäläistyä, vaan puolustautuivat väkivallalla väkivaltaa vastaan. Alkoi silmitön murhaaminen, teurastus, kiduttaminen, raiskaaminen. Päivä päivän perään, ilta illan jälkeen meille kerrottiin ja näytettiin uutisia tuhotuista kodeista, kylistä ja kaupungeista – kuolleista ja runnelluista.

Sodan alkukuukausina tapasin kotikirkkoni papin. Tiesin hänellä olevan Venäjän ortodoksisen kirkon taustaa, vaikka toimiikin pappina Suomen ortodoksisen kirkon palveluksessa. Hän kertoi olevansa olosuhteiden pakosta Konstantinopolin patriarkaatin alainen pappismies, kun ei muuten olisi saanut Suomesta virkaa. Niin hän asian ilmaisi. Utelin, siirtyikö hänen mielensä myös Moskovasta Konstantinopoliin. Hän kertoi, ettei voi hylätä sitä, mihin on kasvanut. Kun sitten halusin tietää hänen mielipiteensä Moskovan ja koko Venäjän patriarkasta, Kirillistä, hän vältteli vastaamasta, mutta sanoi kuitenkin lännen kertovan patriarkasta omaa tarinaansa.

Kysyin häneltä, mitä mieltä hän on Ukrainan tapahtumista, Venäjän hyökkäyksestä veljeskansaa vastaan, julmuuksista, joista meille kerrotaan. Hän vastasi: ”Me emme tiedä, mitä Ukrainassa tapahtuu.” Hän kysyi, olinko itse ollut näkemässä julmuuksia. En tietenkään ollut. Niinpä keskustelu vähitellen kääntyi suomalaisen uutisvälityksen luotettavuuteen tai subjektiivisuuteen.

Kirkko lennätti minut perseelleni. Oliko oma syyni, että kysyin? Vai oliko oma syyni, että ymmärsin vastauksen Kremlin propagandan voitoksi? Vai oliko oma syyni, että kuvittelin kuulevani Kirkan äänen? Vai oliko syynä jokin, joka oli murtanut ihmisen uskon uutisten välittämiseen? Niin tai näin, ehtoollisleipä takertui kurkkuuni ja viini maistui katkerammalta kuin pihlajanmarja ketulle.

Kirill, Kirka on Moskovan ja koko Venäjän patriarkka ja Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, joka siunasi Venäjän armeijan sotilaat hävittämään Ukrainan ja sen asukkaat. Ukrainalaiset taas tietävät Kirillin KGB- ja FSB-taustan ja sen, että Kirill on pyytänyt ja vaatinut ihmiskuntaa valitsemaan, onko se Jumalan puolella vai vastaan. Lisäksi hän on lausunut länsimaiden olevan homoseksuaalisuuden turmelemia pahan voimia. Kiistämättä Kirka laulaa kultakello ranteessaan Putinin iskelmiä.

”Me emme tiedä, mitä Ukrainassa tapahtuu.” Tuosta hetkestä lähtien olen vähitellen vieraantunut kotikirkostani. En halua miettiä, mitä mieltä oma pappini on sodasta ja sen oikeutuksesta. Oletan oman kirkkoni olevan asiasta selkeästi yhtä mieltä: sotaa saati aseita ei kirkko siunaa. Sotaa ei saa siunata suomalainen, suomalaisten kirkko eikä venäläisten venäläinen kirkko. Ei ole mitään väliä, kuulutaanko Moskovan patriarkaattiin vai kuulutaanko Konstantinopoliin. Meidän on yhdessä aivan pakko tietää, mitä Ukrainassa tai Gazassa tai Syyriassa tapahtuu. Ja meidän pitää yhdessä olla kaikkia julmuuksia vastaan. Ristiretkien ajan pitää olla ohi.

 

Jälkikirjoitus: Suomen ortodoksisen kirkon kanta sotaan ja varsinkin Kirillin toitottamaan pyhään sotaan ja sotimiseen on selkeän kielteinen. Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu kirkkoa vastaan, vaan on omaa sisäistä pahoinvointiani ja julkista oksentamistani.

 

Nivala-lehti, lähikolumni 29.8.2024

Huoli

Huoli syö lihaa

ja iltapalaksi se

lämmittää luita,

jotta jaksaisi olla

aamuun asti valveilla.

Syystarina

Usvasta nostaa

elokuun harmaa aamu

viljan tuoksua,

viheltää huulillani

lyhyen syystarinan.

Saatanan köyhä

"Hei, äiti. Mua niin

vituttaa, ku mulla on

nii vähä lelui.

Mä tapan sut saatanan

köyhä. Kaikil muilla on."

Voi äitiä, voi isää

Ruotsissa ollaan aina vähän edellä. Siellä oli paljon ennen Suomea sähköistetty rautatie, siellä oli voi halvempaa, siellä oli palkat parempia ja autot uudempia. Heja Sverige. Täältä tullaan – ja sinne mennään.

Uutisten mukaan Ruotsi on taas polkemassa Suomen edelle. Siellä väkivaltarikolliset ovat nyt jo paljon nuorempia kuin Suomessa. Tappajiksi värvätään jopa kahdeksanvuotiaita lapsia, ja kuusitoistavuotias on jo liian vanha rikolliseksi. Sen ikäinen joutuu näet itse vastuuseen ja ehkä jopa vankilaan vastaamaan tekosistaan.

Mutta on meillä toivoa saada Ruotsi kiinni tässäkin asiassa. Suurimmissa kaupungeissa pienimmistä puhumattakaan on jo joukoittain huolehtimattomia lapsia ja nuorukaisia, joiden perään ei kukaan katso. Ja jos katsookin, katsoo juuri sopivasti ohi tai siis perään, jälkeen. Etukäteen tuntuu olevan suotta murehtia lasten ja nuorten tekemisiä. Pojat ovat poikia ja tytötkin tyttöjä ja nuoruus on vallatonta aikaa.

Tekisi niin mieli huutaa vanhempien vastuuta, mutta se ei kuulemma ole oikein. Ei saa syyllistää vanhempia, jos lapsista tulee rikollisia. Katsotaan mieluummin sinne kouluun, joka jättää kasvattamatta. Ja kun lapsi rötöstelee ja tälle yritetään keksiä sanktiota tekemisistään, syyllistetään syyttäjä. Se on helppo ja nopea tie. Siinä se syy on kuitenkin.

Mitä se lasten ja nuorten rikollisuus sitten on, jota meidän pitäisi pelätä? Onko se ryöstämistä ja varastamista? Onko se liikenteen hämmentämistä? Onko se kiusaamista ja panettelua? Onko se yöllistä häiritsemistä kovaäänisillä mopoilla? Onko se tappamista ja murhaamista? Onko se lyömistä? No on se! Kaikista noista asioista voi saada rangaistuksen ja silloin se on rikollista ja rikollisuutta.

Avaan television ja katson uutisia. Puhutaan nuorisorikollisuudesta marginaali-ilmiönä. Kuulen, miten ruotsalaisissa kaupungeissa jo alle kymmenvuotiaat pukeutuvat luotiliiveihin, kun on kuulemma helpompi kuolla päähän osuneeseen laukaukseen kuin vartalohaavoihin. Lapsi puhuu, mutta kuka kuuntelee. Poliitikko ei kuuntele, vaan puhuu itse. Hän lupaa muutosta, mutta ei kuitenkaan viitsi jalkautua kuulemaan luotiliivilapsia. Häntä pelottaa lasten väkivaltaisuus ja arvaamattomuus.

Äitiä ei saa syyllistää. Isää ei saa syyllistää. Kotia ei saa syyllistää. Kavereita ei saa syyllistää. Poliisia ei ehkä saa syyllistää tai sitten ehkä saa syyllistää, jos hän kantaa väkisin nuoren rikollisen autoon ja putkaan. Koulua saa syyllistää, kun se ei kasvata.  Ja yhteiskunta on suurin syyllinen, kun se vaatii olemaan kiltisti, vaikkei huvita olla kiltisti.

Otetaanko Ruotsi kiinni nyt vai kohta?  Mennäänkö kaikki yhdessä luotiliivikauppaan, ettei tarvitse kitua vartalohaavoissa? Vai uskalletaanko vähitellen alkaa syyllistää meitä kaikkia, että asiat ovat menossa päin helvettiä? Uskalletaan ottaa syy vaikka omille niskoille ja uskalletaan kantaa huolta omista lapsista. Uskalletaan tunnustaa ja uskalletaan ojentaa, jos oma lapsi typerehtii.  Vartalohaavasta voi vielä selvitä, mutta reikä päässä on kuolemaksi.

 

Hannu Hartikainen, visiitti, Kalajokilaakso 23.8.2024

Kesähymy

Nuoruuden sileys,

naurun väre kasvoilla,

huulien puna,

hiuksissa kesän kiilto

kulki ohi, hymyili.

Tahdon uskoa

Tahdon uskoa

ilman kullan kiiltoa,

mirhan tuoksua,

hopeamaljan leivän

ja viinin sekamelskaa.

Samaa

Ei yhtään samaa

solua hyvästeissä.

Ei mitään samaa

uudelleen kohdatessa.

Silti kaikki niin samaa.

Vaipunut urho

"Nuppi näkyviin",

kuului rämeen reunasta

kenraalittaren

viehkeä huuto. Vaipui

urho suon silmäkkeeseen.

"Me emme tiedä"

"Me emme tiedä"

tarkoittaa, että kaikki

on aivan mustaa.

Siinä ei näy eilistä

eikä tulevaisuutta.

Kompostiseipäällä

Kompostiseiväs

olumppialaiskuoppaan

työntyy ja viskaa

ruotsalaisen sankarin

taivaisiin ja sydämiin.

Kultakruunu

Jos kultakruunu

reitillesi putoaa,

ethän päähäsi

sitä paina, vaan polun

varteen syvälle hautaa.

Pappirakkautta

Kukka hehkui, vaan

lakastui seppeleeseen

heti aamenen 

jälkeen, kun rakastuikin

pappiin kaunis morsian.

Sanassa on voimaa

Sanaan saa voimaa,

kun sen sanotuksi saa.

Ajatusta ei

kukaan kuule, jos sitä

ei sano tai kirjoita.

HEP!

Kun turvavyösi 

on kiinni, huudahda HEP!

Silloin maailma

tietää painaa kaasua

ja pyörähtää ympäri.

”Tuokaa Siltsu sissään”

Vanhassa televisiosketsissä käydään käräjiä ja tuomari kopsauttaa nuijalla pöytään ja huutaa: ”Tuokaa syyllinen sissään!” Katsoja oivaltaa heti, että syytetty on jo ennalta todettu syylliseksi eikä asialle voi enää  tehdä mitään.

Syyllisyyttä on kahta lajia. On syyllisyyttä, joka lautamiesten, todistajien ja tuomarin yhteisellä päätöksellä todetaan ja on syyllisyyttä, jonka me itse kukin omassa mielessämme jonkun päälle asetamme.  Kolmannenkin syyllisyyden lajin voisi vielä ilmaista ja se on jokaisen omatunnon asia.

Kun ihminen tuomitaan minkä tahansa asian takia syylliseksi, hänelle määrätään rangaistus. Ja kun tuo rangaistus on kärsitty, syyllisyys lakkaa ja menneisyys on puhdistettu. Niinhän sen pitäisi olla. Mutta jokaisesta tuomiosta ja rangaistuksesta jää merkintä rikosrekisteriin. Se on kuin ampumahaava, joka parantuessaankin jättää ikuisen merkinnän ihmiseen, arven, joka ei koskaan häviä. Arpi muistuttaa hetken, tapahtuman, rikoksen, rangaistuksen eikä se koskaan anna ihmiselle anteeksi menneisyyttä. Se ei anna anteeksi silloinkaan, kun oikeus on siitä rangaistuksen määrännyt ja rangaistus on kärsitty.

Nivalassa järjestettiin herättäjäjuhlat kesällä 2019. Juhlien teemana oli Armossa avarassa. Muistelen Jeesuksenkin joskus jotakin puhuneen armosta ja jollakin tavalla olen aina kuvitellut tuon hyvään pyrkivän ja hyvää tekevän Jeesuksen halunneen ihmisille pelkkää hyvää. ”Minkä toivoisit ihmisten tekevän sinulle, tee se hänelle.” Noin muistelen hänen ajatelleen. Tuossa ajatuksessa on suuri armo ja anteeksiantamus. Ja kun seuraväki kiinnittää juhlakenttänsä ylle plakaatin, jossa lukee Armossa avarassa, se tarkoittaa suurta ja avaraa, anteeksi antavaa sydäntä.

Tangokuningas Jari Sillanpää tuomittiin vuosia sitten rattijuopumuksesta, huumausainerikoksista ja liikennerikkomuksista.  Tuomiot olivat sakkotuomioita. Sukupuolisiveellisyyttäkin hän tuomioistuimen mukaan loukkasi. Ja samalla hän loukkasi ihmisten tuntoja jopa niin paljon, että armolle ei jäänyt enää tilaa. Ei ollut avaraa armoa, vaan oli hyvin ahdasta tuomiota kaikista niistä teoista, joilla hän vahingoitti lähinnä itseään ja päältä katsovien ihmisten moraalikäsityksiä.

Jos ihminen ei kadu omaa menneisyyttään, hänen mahdollisuutensa selviytyä moraalimyllyssä ovat hyvin pienet. Siltsu ei sanonut katuvansa. Ja kun ei sanonut, hän kuuli kirkon ovien kumeat kumahdukset, kun ne vedettiin hänen edessään kiinni. Hänellä ei ollut enää asiaa kirkkoihin laulamaan. Avara armo oli haihtunut, anteeksianto unohtunut ja maallisten tuomioistuinten määräämät, kärsityt rangaistukset jatkuivat elinkautisiksi.

Arpisen sotilaan uusi elämä voi alkaa, kun haavat on hoidettu. Arvet muistuttavat taisteluista, mutta tulevaisuuden ovet ovat kuitenkin avoinna ja avara armo antaa voimaa nousta ja kulkea kohti unelmia. Kun ihminen haavoittuu oman elämänsä taisteluissa, vain armo auttaa eikä sen tarvitse olla edes kovin avara.

 

Lähikolumni Nivala-lehti 1.7.2024

Hannu Hartikainen

Pojat kasvavat aikuisiksi – niinhän?

Tarinan pikkupojat ovat hyvin, hyvin ja erikoisen kuviteltuja, mutta heidän kolttosensa ovat kansainvälisiä ja kaikkialla maailmassa tuttuja. Eipä liene kymmenen vuoden molemmin puolin poikaa, joka osaisi ajaa pyörällä suoraan, jos on vähänkää lätäkköä tai nyppylää ylitettäväksi tai kävellä kädet taskussa, jos on kiveä tai käpyä heitettäväksi  johonkin helähtävään tai kolahtavaan tai molkskahtavaan kohteeseen.

Myös tarinan paikat ja paikkakunnat ovat täysin mielikuvituksen tuotetta kuin Harry Potterin seikkailuissa. Jokainen voi kuvitella oman tilansa, talonsa tai kotinsa mihin tahansa näistä kylistä tai kaupungeista.

Pienen pieni Valto asui Haapajärven hiljaisessa kaupungissa melkein Nivalan rajalla. Hänen kotinsa ympärillä oli paljon taloja ja taloissa asui paljon mukavia ihmisiä, jotka auttoivat toinen toistaan ja kaikin puolin ottivat toisensa huomioon. He perustivat monenlaisia kerhoja ja yhdistyksiä ja viettivät paljon aikaa yhdessä yhteistä elinpiiriä kehitellen ja mieleisekseen muokaten. Valtoa tuo iloisuus ja onnellisuus vähän vitutti. Hän käytti rumaa kieltä, vaikka oli vasta kahdeksan. Niinpä hän eräänä pimeänä yönä hiipi lähimmän naapurinsa talon seinustalle ja katkaisi valokuidun. Nivalan puolella asunut naapuri oli juuri kirjoittamassa pihayhdistyksen pöytäkirjaa ja siihen merkintää avunannosta ja ystäväyydestä naapureiden kesken ja uuden leikkipuiston perustamisesta lapsille. Pöytäkirja jäi kesken. Seuraavana aamuna naapurusto kokoontui etsimään vikaa, miksi netti ei pelannut. Kaivinkone?

Tihutyö korjattiin nopeasti, mutta niin kuin ymmärtää saattaa, Valto ei siitä ollut mielissään. Valton lähellä asui myös Kimmo, joka oli saanut koulussa ainakin viisi tuntia jälki-istuntoa toisten lasten eväiden varastamisesta. Valtostakin toisten makkarat maistuivat paremmalta kuin oman äidin leivän väliin laittamat. Niinpä Valto pyysi Kimmoa mukaan uusiin ilkeyksiin. Yhdessä puhkottiin autojen ja pyörien renkaita, poltettiin roskakatoksia, sotkettiin pyykkejä ja työnnettiin puistojen penkkejä nurin. Saatiinpa kokonainen museoalue tuikattua tuleen ja poltettua maan tasalle.

Valton ja Kimmon kossiporukkaan liittyi vielä muuan Aleksi, joka oli aina ihaillut Valton kurittomuutta. Kun Valto oli kesken oppitunnin vetänyt Pirjoa letistä ja riisunut paitansa pois ja peukalolla osoittanut hauistaan, oli Aleksi taputtanut aivan valtoimenaan käsiään ja hihkunut: ”Valto on kova jätkä.” Aleksi keksi aina Valtolle alibin ja piilotti tämän tihutyövälineet omaan kaappiinsa.

Kaukana Kalajoella luokka valitsi itselleen hymypoikaa. Ehdolla olivat Pekka ja Tommi. Pekka oli jo kerran aiemmin saanut hymypoikapatsaan, mutta Tommin mielestä Pekka oli kaikista paskin hymypoika ikinä. Kilpailu patsaasta kiihtyi poikien kesken jopa niin kovaksi, että Pekka löi kepillä Tommia pitkin korvia. Opettajat eivät sitä kuitenkaan nähneet saati koskaan uskoneet, vaan totesivat toisilleen: ”Kyllä he ovat sitten ihania.” Puolet luokasta hurrasi Pekan puolesta ja toinen puoli liimasi Tommi-tarroja reppuihinsa ja koulukirjojen kansiin.

Onneksi tuo kaikki kerrottu on vain mielikuvitusta, vaikka toinperrään se hyvinkin saattaisi olla ainakin vähän totta. Pojathan ovat aina poikia. Mutta mikä tässä on parasta, pojat kasvavat aikuisiksi ja viisastuvat. Meille aikuisillehan ei tulisi mieleenkään tuollainen kurittomuus ja kiusanteko keskenämme. Eihän?

 

Kalajokilaakso, visiitti 26.7.2024

Hannu Hartikainen

Kipiä motoristi

Vituttaa kovin,

vaikka villit hevoset

lyövät munille,

potkivat haaroväliin -

mutta lonkat palavat.

En ymmärrä

Istun rannalla

ja odotan jotakin.

Jotakin aina

odotan ja ikävöin.

En ymmärrä hetkeä.

Pahe

Ilveilyäkin

moni pitää paheena,

koska se tuottaa

kovin paljon iloa

kuin paheilla tapa on.

Onni on aina oma

Onni on aina

omani, ainoani.

Tahtoisin jakaa

sen - tietenkin - mutta kun

oma on aina oma.

Lupiini kukkii

Lupiini kukkii,

vaikka laki sen kieltää.

Kun olet vieras

omalla planeetalla,

viikate sinut niittää.

Karhua piilossa

Pensaan takana

me istumme piilossa,

kun karhu kulkee

pihan yli ja särkee

kaiken eteen tulevan.

Siniristiriitainen isänmaallisuus

Elimme jännittäviä aikoja, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue taisteli paikasta välieriin melkein voittamalla Ruotsin. Niin vain rämpi keväthuuruisesta suosta läpimärkä leijona, hyppäsi teroitetulta miekaltaan, puisteli turkkinsa ja nousi taistelemaan mitaleistakin.

Kuuntelin herkällä korvalla kanssaihmisten kommentteja. Jotkut olivat sitä mieltä, että suomalainen jääkiekko on taantunut vuosíkymmenten taakse, kun Neuvostoliitolle hävittiin kaksinumeroisin luvuin ja keväisin taisteltiin A-sarjassa pysymisestä. Toisten mielestä voitot olivat leijonajoukkueen mainiota osaamista ja hyvää pelivirettä, kun taas tappiot näyttivät maajoukkueen todellisen, surkeaakin surkeamman tason.

Urheilu on isänmaallisuutta. Kun uskot Suomeen ja suomalaisuuteen, uskot myös Suomen menestymiseen kaikessa muussakin. Taiteemme tunnetaan kautta maailman. Musiikkimme klassisesta heviin soi maailmalla kuin vielä vähän aikaa sitten Nokian soittoääni tuttuna ja haluttuna. Kaikkeen menestykseen niin taiteessa, urheilussa kuin liike-elämässäkin tulee aaltoliikettä. Se ei ole sivuttaista, vaan vertikaalia kuin jäniksen loikkiminen. Senkään liike ei etene, kun käpälät ovat maassa. Se menee eteenpäin, kun ponnistus on alkanut ja koko jänis lentää ilman halki.

Leijonien mainio joukkue pelasi muutaman ottelun kuin sen tahmaiset tassut olisivat olleet maassa valmiina ponnistukseen, mutta alusta olikin liian pehmeä onnistuneeseen hyppyyn. Se murensi meidän suomalaisten uskoa. Se horjutti isänmaallisuutta.  Ja me kisaa katsovat kansalaiset olimme oman joukkueemme peili: katsoimme omaa epäonnistumistamme murheellisin silmin ja hartiat lysyssä, pää painuksissa. ”Vittu aivan paska joukkue.” Itse olin huutamassa Granlundin ketjun vilttiin joka toisessa ottelussa. Minussakaan ei ollut taistelevaa isänmaallisuutta, uskoa voittoon, tahtoa taisteluun.

Mutta kun voitto sitten rajun kamppailun päätteeksi tulikin ja Maamme-laulu raikui Suomen lipun noustessa salkoon, isänmaallisuus tunki rinnasta kuin itse olisin sen juuri keksinyt ja itse olisin ottelun voittanut. Minä ja me kaikki muut olimme ansainneet voiton hetken ja huuman. Olimme yhdessä isänmaallisia, suomalaisia, urheilukansakuntien parhaimmistoa.

Samaan aikaan, kun kiekkoileva maailma taisteli mustasta kumilätkästä, Eurooppa valmistautui vaaleihin valitsemaan euroedustajia. Televisiossa haastateltiin kahta parlamenttiin pyrkijää ja heiltä kysyttiin, kumman etu heistä olisi tärkeämpi, Suomen vai Euroopan etu. Toinen vastasi, että hänen mielestään Suomen etu tulee aina ensin. Tuota vastausta monet pitävät varsin isänmaallisena. Minulle tuo vastaus maalaa paljon synkemmän kuvan. Jostakin syystä näen mielessäni jääkiekkokaukalosta väkivaltaisuuden takia ulosajetun pelaajan uhmakkaan ilmeen: ”Tein sen joukkueeni tähden. Oma etu ensin – pelaanhan isänmaani voiton puolesta.”

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 6.6.2024

”Miksi koulu ei kasvata?”

Kun eteläsuomalaiset lapset polttavat hylättyjä taloja, poliisi ihmettelee vain yhtä asiaa: Eivätkö lasten vanhemmat tiedä, missä lapset iltaisin ja öisin kuljeksivat tai mitä he tekevät? Ei se ihmettele, miksi lapset sytyttävät ilta toisensa jälkeen tulipaloja, ei sitä, missä he käyvät koulua tai missä he asuvat. Se ihmettelee vain, missä heidän vanhempansa ovat.

Sanotaan, että lapsen omatunto on hänen äitinsä. Mitä äiti lapselleen opettaa, millaisen kasvatuksen hän lapselleen antaa, millaiset arvot hänen kauttaan lapseen siirtyvät, puhuttelee lasta, aikuista omatuntona läpi elämän. Omatunto ei kuitenkaan ole mikään vartija, joka pitää lasta kädestä tai estää häntä mitään tekemästä. Omatunto on kuin karttalehti tai navigaattori, joka näyttää oikean tien, mutta ei kahlitse siihen, ei naulaa kenkiä lattiaan tai sido käsiä tai edes mieltä.

Äiti, isä, aikuinen, isovanhempi, kummi jakaa lapsen ensimmäisten vuosien aikana hyvin tärkeää tietoa ja mallia lapselle. Optimismi tarttuu aivan kuin pessimismikin. Asenteet muokkaavat asennetta, viha kasvattaa vihaa ja rakkaus auttaa ymmärtämään, miten tärkeää toisen tuki ja kannustus on. Vaikka lapsi vietäisiinkin jo varhain päiväkotiin, omien vanhempien malli on lapselle kaikkein tärkein.

Koulu liittyy lapsen elämään ensin oman perheen, oman vanhemman tai vanhempien ja sitten päiväkodin kautta. Koulu opettaa ensimmäisillä luokilla lapselle perustiedot ja täydentää niitä myöhemmin yläluokilla. Puhutaan opetusvelvollisuudesta. Koulu opettaa lasta ja se on koulun perustehtävä. Kasvattaminen on opettamisen luonnollinen kylkiäinen, mutta koululla ei käsittääkseni ole kasvatusvelvollisuutta.

Hävittämisen ja tuhoamisen, sotkemisen vimma kasvaa lapseen varmasti yhtä monesta syystä kuin maailmassa on esimerkin antajia. Yksi syy aivan kaikenlaiseen hyvän hävittämiseen on välinpitämättömyys toisen ihmisen tekemistä kohtaan. Joku voi heittää roskan pihamaalle tai tielle välittämättä, kuka hänen jälkensä siivoaa. Hänellä ei ole ollut esimerkkiä muuhun tai sitten hänen omatuntonsa ei asiasta soimaa. Toinen voi heittää tupakantumppinsa juuri siihen, missä tupakka loppuu ajattelematta tai kenenkään päänsä sisällä kertomatta, että joku muu joutuu sen siivoamaan. Kolmas saattaa sytyttää roskakatoksen palamaan kuin Rosvo-Roope sikarin. Tuossa vanhassa laulussa huolenpidon ja hyvän esimerkin antamisen puute konkretisoituu rakkauden ja välinpitämättömyyden antiteesiksi, kun rehellisen tunteellinen tyttö rakastuu merirosvoon: ”Ja tyttö poltti sydämens' mut Roope sikarin.”

Välinpitämättömyys liikenteessä on yksi hävittämisen ja tuhoamisen muoto. Liikennemerkit eivät kiinnosta eikä kanssaihmisten turvallisuus ole tärkein asia. Lapsena tuo rattiraivoaja saattoi istua aikuisen ajamassa autossa ja kuunnella sadattelua toisten tyhmyydestä ja samalla nähdä, miten voi muista piittaamatta käyttäytyä.

Kun kymmenvuotias sytyttää talon palamaan, ei ehkä kannata kysyä, miksei koulu kasvata. Tai jos murrosikäinen pahoinpitelee ikätoveriaan, syyllisistä syyllisin tuskin istuu opettajanhuoneessa. Lie lapsen karttalehti repuntaskussa, navigaattori sammuksissa tai omatunto aivan vaiti – tai kenties muokkaamatta.

 

Hannu Hartikainen, Kalajokilaakso, Visiitti 31.5.2024

Rahan mahti

Kun ei vaan ole

ainoallakaan meistä

yhtään tuntia

enempää kuin toisella,

raha ei jatka päivää.

Kaduttaa

Neljänkymmenen

vuoden jälkeen kaduttaa,

etten epäillyt

ammattikasvattajaa,

vaan rakasta mummua.

Lyhyt ajatus rauhasta

Ortodoksi tappaa 

ja juutalainen tappaa 

ja muslimi tappaa 

ja kristitty tappaa 

ja kommunisti tappaa 

ja kapitalisti tappaa 

ja hindukin tappaa 

ja buddhalainen...hmmm. ei ehkä tartukaan kivääriin. Voisimmehan mekin olla tarttumatta. Mutta kahdeksan polkua on meille jumalaapelkääville aivan liikaa ja me kavahdamme valaistumista emmekä tahdo minkään loppuvan, vaan kaiken jatkuvan ikuisesti vaikka tykkitulessa.

Hillankukkanen

Varhain keväällä

puhkesi ensimmäinen

hillankukkanen

puhtaan valkoisena kuin

enkelin siipisulka.

”Palauta astiat tähän!”

”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan…” Tuo fraasi tukee toista fraasia: ”Ihminen tarvitsee vain leipää ja sirkushuveja.” Suuret sanojat ovat ilmaisseet syömisen pakon varsin oivaltavasti, mutta silti sanoma on kulkeutunut Pohjolaan tylsin leipäveitsin ja palanut kastikepannun pohjaan matkustelusta ja teflonpintaisista, sivistävistä television ruokaohjelmista huolimatta.

Lounasravintolat kilpailevat asiakkaista vaihtelevin listoin, mutta silti ruoka on pääsääntöisesti joka paikassa samaa: muusia, kermaperunoita, lihapullia, kaalikääryleitä, hernekeittoa, kiusauksia – kerrassaan herkullista perusruokaa, mitä ei käy moittiminen. Ruoka tarjoillaan noutopöytien linjastoilla molemmin puolin, jotta ruokailijat saisivat lautasensa täyteen nopeasti ja tehokkaasti. Kassa kilisee, kortit vilisevät ja älypuhelinten näytöt hehkuvat, kun nälästä tärräävä lounasväki liikkuu noutopöydän kautta hiljaisena pöytäänsä vatsansa täyttämään.

Hattu päästä tai ainakin lippa ylös ja äänettä syömään. On nälkäisen hiljaisin, arvokkain hetki. Ja kun ruoka on tehokkaasti syöty, kerätään astiat ja viedään ne PALAUTA ASTIAT TÄHÄN-kärryyn kuin ruokailijat muuttuisivat lounaansa syötyään asiakkaasta ravintolan henkilökunnaksi. Päivän tärkein, ravitsevin ja rentouttavin ateria päättyy siivouskökkään.

Tähän me olemme nöyrinä ja mykkinä oppineet, kun tähän meidät on vaivihkaa viekkaasti vihitetty. Lounasasiakas on tehoviljellyn ja  -kasvatetun ruuan tehosyöjä ja siivooja, joka sormet ruskeassa kastikkeessa kantaa lautasläjää lajittelupöydälle.

Kauan sitten eleli pikkukaupungissa muuan virkanainen, joka lähes kaikkina arkipäivinä melko tarkasti samaan aikaan lähti lounastamaan oikein mukavaan ravintolaan. Tai eihän ravintola millään tavalla ollut muita ravintoloita kummempi. Sama ruokalista siellä pääosin oli kuin kaikilla muillakin. Mutta kun asiakas astui sisälle, häntä vastassa oli hymyillen tervehtivä ihminen, joka toivotti vieraansa tervetulleeksi. Kassalla eivät katseet jumittuneet lounashinnan näyttötauluun, vaan iloisina loistaviin silmiin. ”Tänäänkin on hyvä päivä”, sanottiin.

Keittiöstä kantautui sanaton viesti: olet meille tärkeä, et pelkkä asiakas, et vain ruokailija, et ainoastaan vatsasi täyttäjä, et mikään ruokajonon palanen, et pankkikortti, vaan tärkeä vieras. Istu alas, voi hyvin ja nauti myös hyvästä ruuasta.

Rauhaisan lounashetken päätteeksi pöydästä haettiin likaiset astiat, pöytä pyyhittiin ja kysyttiin, miltä ruoka maistui. Kiitos, oikein hyvältä se maistui ja mieli virkistyi pienistä iloisista sanoista, hymyistä, hauskasta seurasta, huolenpidosta. ”Those were the days”, sanoisi englantilainen. ”Oi niitä aikoja”, vastaisi tuo kauan sitten kadonnut lounasvieras. ”Tämä on niin tätä”, sanoo tämän päivän tehosyöjä ja pyyhkii nakkikastikkeen jämät sormistaan servettiin.

Kermaperunat, jauhelihapullat, kalapuikot, juomina vesi tai kotikalja, jälkiruokana vaniljakiisseli kaksitoistakuusikymmentä, eläkeläiset kymmenenyhdeksänkymmentä, lapset alle viisi vuotta ilmaiseksi. PALAUTA ASTIAT TÄHÄN!

Jälkikirjoitus: Jotkut sanovat tuota viheliäistä astiakökkää itsepalveluksi. Mieluummin jätän itsepalvelematta ja tulen itse tyydytetyksi. Ja seuraava ruokavieras saa istua puhtaaseen pöytään, kun palveleva, tehokas ja ahkera henkilökunta sen huolellisesti siivoaa. Kiitos.

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 9.5.2024

Naimapuuha närästää

Suomi sotii sukupuolista ja naimahuolista. Lehdet kirjoittavat kiihkeitä tarinoita kirkkoväen kädenväännöstä, kuka saa kenetkin naida ja missä. Piispat vetävät köyttä kuka mihinkin suuntaan, saako mies naista vai nainen miestä vai kumpikin kumpaista vai eikö kumpikaan kumpaistakaan. Saako naista vihkiä naisen kanssa vai pitääkö heittää kaapu kehään, kääntää liperit niskaan ja lähteä kälppimään seurakunnasta tai jopa koko kirkosta.

Käyhän, kuule istumaan mukavimpaan tuoliisi ja rauhoitu hetkeksi. Mieti, miten nuo asiat vaikuttavat sinun arki- saati pyhäelämääsi. Muuttuuko sinun päivärytmisi toisenlaiseksi kahden naisen tai kahden miehen tai oletettujen liitosta? Luultavasti tulet siihen tulokseen, että vaikutus on mitätön, jollei peräti olematon. Ja näitä mukavia nojatuoleja on joka torpassa, joka mökissä, joka huoneistossa, lukaalissa, edustuskodissa, vaivaistalossa… Niihin voi itse kukin istua vaikka kerran päivässä noita asioita pohtimaan ja lopputulos on mitä ilmeisimmin aina sama: eipä tuo näy vaikuttavan näiden seinien sisälle millään tavalla.

Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa, että nostamme karvamme pystyyn meille tuntemattomien ihmisten meille täysin kuulumattomista asioista. Mikä heteroa haittaa kahden samansukupuolisen yhdessä yhteistuumin sopimassa liitossa? Mikä pännii pappia kysyä tahdotko toisiinsa rakastuneilta ja toisiinsa sitoutuneilta ihmisiltä, vaikka he eivät olisikaan mies ja nainen. Meneekö kuiva korppu kurkkuun, jos alttarilla toisiaan suuteleekin kaksi samaa sukupuolta tai vaikka sukupuoletonta tai mitä tahansa ihmistä.

Vedotaan Raamattuun. Siellä lukee sitä ja tätä. Niin siellä lukee. Siellä lukee niinkin, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Mitähän se tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, että mies loi miehen, kun suurin osa ihmiskuntaa mieltää Jumalan mieheksi tai ainakin miesoletetuksi. Ja kun miehelle tuli tylsää, Jumala otti kylkiluun ja puhalsi siitä naisen kuin lasimestari konsanaan. Ja tässäpä sitä onkin sitten aihetta olettaa, että näin pitää naimahommien mennä maan päällä. Mutta Jumalapa olikin kiero kaveri, ja tosiaan loi ihmisen omaksi kuvakseen. Siinä kuvassa meillä onkin ihmettelemistä. On se niin moninainen.

Istuhan taas siihen mukavimpaan tuoliisi ja mieti, missä kohtaa ihmisen luonut Jumala teki virheen. Mikä osa ihmisessä ei olekaan Jumalan kuvaa? Voinko väittää, ettei joku toinen olekaan Jumalan kuva? Olenko minä mielipiteineni ainoa oikea Jumalan kuva? Uskallanko epäillä Kaikkivaltiaan luomistyön laatua?

Jos tuo eksegeettinen pohdiskelu ei johda oikean ratkaisun löytymiseen tai ihmisten erilaisuuden hyväksymiseen, on syytä jättää asia sikseen ja keskittyä vessapaperirullan oikeaan asentoon huussin paperitelineessä. Pyöriikö paperi vetäjän käteen seinän puolelta vai roikkuuko se etupuolella vapaasti tartuttavissa? Se on pulma, joka vaikuttaa yksilöön paljon enemmän kuin saman- tai erisukupuolisten naimapuuhat.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 10.4.2024

Tykkitulta

Jos tykkitulen 

jylyn kuulet rakkaasi

tunnustuksessa,

kuulet myös sydämesi

särkyvän ikävästä.

Tuomakselle 26.4.2024

Syömättömät lounaat

Miten voikaan mies

surra syömättömiä

arkilounaita,

joiden herkkusienetkin

maistuvat tryffeleiltä.

Balle Ramstedt -pankakashow

Syön hernekeiton

enkä sen mausta nauti.

Niin. Pannukakku

ja yksinäinen Balle

Ramstedt ovat kadonneet.

Kuuma päivä

Asfaltti polttaa 

pilveä ja kohta on

taivas aivan sees.

Vaan autossa istuu mies -

pilveä imeskelee.

Pimeät yöt

Hiljaa hivelen

appelsiinilohkojen

märkää väliä

ja muistan nuorukaisen

pimeitten öitten unet.

Hedelmän raikkaus

Sitruunan hapan

maku on ihmismielen

luoma väärennös

hedelmän raikkaudesta,

elämän rikkaudesta.

Appelsiinin lohko

Kohti kuita ja

planeettoja nostavat

nuo ihmeelliset

appelsiinien lohkot

kuivanutta runkoa.

Oma ovi heiluu

Kun oma ovi

heiluu hävittäjien

pommituksessa,

en pääse sotaa pakoon

radion sulkemalla.

(Marianalle)

Kun omat ovet

ryskyvät vihollisen

tulituksessa,

ei sotaa pääse pakoon

sulkemalla radion.

Näpit irti Ukrainasta

Mitä miettivät maailman johtajat tammipöytiensä ääressä juuri nyt? Kauppalistaa? No eivät. Kansalaistensa hyvinvointia? No eivät? Kaunista auringonlaskua? No eivät, kun eivät ole sellaiseen koskaan nähneet tarvetta. Öljyn hintaa? No ehkä sitä, kun se saattaa vaikuttaa omaan suosioon ja vaalitulokseen tulevissa tai meneillään olevissa vaaleissa. Maailman rauhaa? No ei rauhaa, kun se ei oikein tuota. Mutta kun myydään rauhasta yksi vokaali, löydetään kaikkien ongelmien ratkaisu. Rahaa. Maailmanrahaa. Sitä miettivät maailman johtajat.

Kun soditaan, kulutetaan. Tehtaiden tuotannot pyörivät rattaat punaisina. Kaivokset louhivat metallia tykkeihin, panssarivaunuihin. ohjuksiin, hävittäjiin, pommeihin, ammuksiin, jotka sitten tuhoavat tykkejä, panssarivaunuja, ohjuksia, hävittäjiä, pommittajia, ampujia. Sotien rintamat peittyvät korkeasti jalostettuun metalliin, josta on tullut romua miinoitetuille kentille tulevaisuuden ihmisten kerättäväksi, mikäli vain kerääjät pysyvät hengissä.

Nuoret miehet ja naiset leviävät lihaksi ja riekaleiksi metalliromun sekaan ja maatuvat mustaksi myllättyyn tantereeseen. Maailman johtajat puhuvat kalusto- ja henkilötappioista, omaiset puhuvat kuolleista siskoista ja veljistä, äidit kaatuneista pojistaan ja tyttäristään, isät ikuisiksi ajoiksi hävinneistä jälkeläisistään, naiset surmatuista miehistään, miehet tapetuista ja raiskatuista vaimoistaan, lapset kadonneista isistään ja äideistään.

Teollisuus puhuu työvoimapulasta, mutta laitokset käyvät entistä kuumemmin rattain, tulipunaisin pyörin ne jauhavat rahaa taistelukenttien kupeessa. Maailman johtajat kääntävät tuotannon vipua teollisuudesta sotateollisuuteen. Talous kasvaa, kun sotatalous sitä kasvattaa, ja käyrät nousevat kuin aamuaurinko, jota sotatalouden ravitseman maailman johtajat eivät koskaan ehdi istua katsomaan.

Olen elänyt 60- ja 70-luvun hippirakkauden aikaa, kun kukkaisnuoret osoittivat mieltä Vietnamin sotaa vastaan Amerikassa, ja sieltä kukkaset hitaasti levittivät rauhan tuoksuaan Eurooppaan ja viimein myös Suomeen. Hair-musikaalin lauluja kuunneltiin ja ne opeteltiin ja niitä laulettiin kautta rauhaa kaipaavan ja rakastavan maailman. Nyt me entiset kukkaisnuoret istumme ja katsomme kaunista auringonlaskua ohjuksen nostattaman pilven läpi. Hippilaulut ovat unohtuneet ja kukkaset polkeutuneet sotarintamien saveen.

Vietnamin sota on loppunut aikoja sitten. Lie siihen vaikuttanut sekin, että teiniystävieni kanssa marssimme vanhasta Mari-Baarista kohti Tuiskulaa ja lievähkössä nousuhumalassa lauloimme:

We shall overcome. We shall overcome. We shall overcome, someday.

We shall live in peace. We shall live in peace. We shall live in peace, someday.

Vai liekö suurempi syy sodan loppumiseen ollut Maliskylän Liittolan huussin seinään kirjoitettu vetoomus: Jenkit näpit irti Vietnamista.

Maha on sekaisin sodasta - pitäisiköhän käydä…

 

Visiitti, Kalajokilaakso 5.4.2024

Illallinen

Silkkiliinalla

pyyhin tylsyyden pöytää,

lakaisen roskat

tuulien vietäviksi

ja katan illallisen.

Häviävä hiukkanen

Kiitävän ajan

häviävä hiukkanen,

se minä olen.

Miljoonassa vuodessa

en ole yhtään mitään.

Stopist läpi eli paskahousu liikenteessä

Kun Koskelan torpparikomppania marssi sisällissodan rintamalle, sitä vastaan tuli hevonen rekineen ja reen pohjalla makasi haavoittunut mies. Kysyttiin, oliko käynyt pahasti. ”Miks tommotti kysyt? Eks nää et on knupist läpi.” Tuo on yli satavuotiasta historiaa Väinö Linnan osin fiktiivisessä trilogiassa Täällä Pohjantähden alla.  Kun läpi menee, käy usein tosi huonosti. Kun ilmassa on riittävästi luoteja, aina joku onneton on samalla linjalla ja kohta on joku kysymässä, kävikö pahasti.

Kotimatkalla ajan joka päivä pakollista pysähtymistä vaativan risteyksen kautta. Tuo punavalkoinen heksagoni on meille kaikille ajokortin omistaville tuttu: STOP. Se vaatii autoilijoita ja muitakin välineliikkujia pysähtymään. Se ei ehdota, se ei pyydä, se ei toivo. Se vaatii! Tuo vaativa merkki on pystytetty aina sellaiseen paikkaan, missä on suuri onnettomuuden vaara.

Ihminen oppii ja tottuu. Usein olen nähnyt äidin lapsi etupenkillä ajavan pysähtymättä stop-merkin takaa. Melkein kuulen tuulilasin takaa selityksen: ”Eihän sieltä ketään tule.” Ei sieltä ketään välttämättä tule, vaikka pysähtyykin. Ajallisesti saatetaan voittaa muutama sekunti ja noiden ”voitettujen” sekuntien aikana aivoon tallentuu niin kuljettajalle kuin kyydissä istuvallekin, ettei sieltä ketään tule. Ja kun riittävän usein asia toistetaan, saattaakin sieltä jostakin joku tulla. Tuo menettely periytyy pahaksi tavaksi sukupolvelta toiselle.

Hyvä tuttavani käy muutaman kerran vuodessa uusimassa jalkaproteesin, kun jalan tynkä muuttaa muotoaan tai työ vaatii jonkin muunlaisen proteesin. Hänen toinen jalkansa jäi risteykseen, kun samaan aikaan stopin takaa ajoi tuttavani moottoripyörän eteen nuori mies. Hän oli tottunut ajamaan läpi, kun ei koskaan ketään tullut.

Minusta tuli muutama päivä sitten isoisä, died’oi. Tuon ensimmäisen lapsenlapseni isä ajoi muutama vuosi sitten etuajo-oikeutettua tietä moottoripyörällään, kun oikealta puolelta stopin takaa rysähti auto kylkeen. Vaistomaisesti moottoripyöräilijä nosti jalkansa ilmaan ja auton keula rusensi pyörän jalkatapin moottorin sisään. Vain refleksi pelasti jalan murskautumasta. Ehyenä on helpompi leikkiä lapsen kanssa. Jäykistetty sormi on pieni murhe autoilijan välinpitämättömästä ja säännöistä piittaamattomasta tavasta ja aivojen lihaksille antamista virheellisten tottumusten komennoista: ”Eihän sieltä ketään tule.”  

Oma kotiristeykseni on todistanut jo monta onnettomuutta, kun ketään ei ole tullut ja sitten onkin tullut. Ja omassa kotiristeyksessä olen nähnyt monta kuljettajaa, joita pakollinen pysähtyminen ei kiinnosta. Noiden kahden onnettoman esimerkin takia pidän stopin läpi ajajia paskahousuina, joita ei muitten terveys ja elämä kiinnosta. Jo alakoulussa meille opetettiin katsomaan huolellisesti oikeaan ja vasempaan ja vielä kerran oikeaan. Kun stopin kohdalla rauhassa pysähtyy katsomaan, ei anneta mahdollisuutta tyhmille kysymyksille: ”Kävikö pahasti?” Eikä anneta mahdollisuutta raadolliselle vastaukselle: ”Eks nää et on stopist läpi.”

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, kolumni 15.3.2024

Mitä jäbä riidaa

Viisitoistavuotislahjaksi pyysin isosiskoltani Kahlil Gibranin kirjan Profeetta. Sisareni opiskeli siihen aikaan Tampereella, ja siellä oli sen verran maineikas kirjakauppa, että oletin kirjan sieltä löytyvän. Löytyikin. Myyjä oli kertonut nuorten tyttöjen kovin innokkaasti lukevan Gibrania. Kun sisareni kertoi ostavansa kirjan pikkuveljelleen, myyjä oli hieman hämmentyneenä sanonut vain: ”Aaaaaa.”

”Lukeminen kannattaa aina”, sanoi myös Jörn Donner. Olen oppinut olemaan hänen kanssaan samaa mieltä. Toisen ihmisen ajatusten näkeminen paperilla kiihottaa mielikuvitusta, saa karvat nousemaan pystyyn, liikuttaa, vihastuttaa, naurattaa, hekumoittaa, virkistää, joskus vituttaakin, mutta aina se vaikuttaa.

Olen antanut itseni jostakin kumman syystä  lukea, että mielipidevaikuttajaksikin kerrottu Teemu Selänne ei ole lukenut yhtä ainutta kirjaa kannesta kanteen. Häntä ei lukeminen ole koskaan kiinnostanut eikä hänellä ole ollut siihen omien sanojensa mukaan kiinnostuksen puutteen lisäksi aikaakaan. On pitänyt pelata jääkiekkoa. Olen kuullut toisenlaisistakin jääkiekkoilijoista, jotka käyttävät melkein kaiken vapaa-aikansa lukemiseen ja itsensä sivistämiseen.

Mutta miksi juuri tästä maitoa juovasta, lukuinnottomasta Teemusta on tullut niin tärkeä mielipidegeneraattori, että jopa presidenttipeli piirsi laudan uusiin muotoihin. Kun Teemu kertoi kautta rantain vieroksuvansa Haaviston homoutta, koko uutta presidenttiä valitseva valtakunta vavahti. Toki tuo mies vaihtoi homoajatuksensa ikärasismiksi, mutta niin kuin aina tällaisissa möläytyksissä, vahinko ehti tapahtua. Joku salaliittouskovainen saattaisi kehitellä ajatusta hitusen eteenpäin. Ovathan Suomen jääkiekkomaajoukkueen Jalonen, Stubbin tukiryhmän vetäjä ja Teemu kenties hyviäkin kavereita. Kaikki tämä on ollut luettavissa lähes jokaisessa Suomessa ilmestyvässä iltapäivä-, päivä-, keskipäivä-, viikko-, kuukausi- ja aikakauslehdissä. Eikä aikaakaan, kun kirjakauppoihin ilmestyvät vaalimuistelmat ja –päiväkirjat kaikkien lukuhaluisten luettaviksi ja teemujen karsastettaviksi.

Teini-iän kirjalahjani on minulla edelleen tallessa niin kuin ovat kaikki muutkin saamani, ostamani, osin myös lainaamani ja itse kirjoittamani kirjat. Joka päivä muistan jonkin lukemani asian, ajatuksen, mietteen, faktan ja joka päivä saan ainakin mielessäni lainata lukemaani oman elämäni tapahtumiin.

Suuri onni avusti minua muutama päivä sitten tulemaan isoisäksi, died’oiksi. Kun nuorena poikana luin libanonilaisen filosofin ajatuksia, olin vielä niin lähellä lapsuutta, ettei minulla ollut vaikeuksia ymmärtää hänen sanojaan. ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta, ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.” Nyt voin alkaa ymmärtää asian myös isovanhemman näkökulmasta.

Rakas lapsenlapseni. Kysy joskus minulta, mitä jäbä riidaa. Vastaan, että sinulle luen aivan kaikkea kunnes opit itse lukemaan.

 

Hannu Hartikainen, visiitti Kalajokilaakso 8.3.2024

 

Draamakuningatar

Liput liehuvat,

kun draamakuningatar

astuu lavalle.

Odotimme sinua 

jo eilen - tulit tänään. 

Tänään syntyi lapsenlapseni, Raivotar aamuisen, tuikean tuulen pyörteiiin. Häntä odotimme jo eilen, karkauspäivänä, mutta niinkuin oikea Drama Queen hän vartoi, että liput nostettiin salkoon kautta Suomen. Onhan hienoa syntyä vapaaseen maahan uuden presidentin virkakauden ensimmäisenä päivänä.

Maailma rakastaa sinua

Oksitoniini

antaa sulle avaimen

tulla katsomaan

ihmeellistä maailmaa.

Se sinua rakastaa.

Minun bunukkain roinnuhes nygöi juuri. Häi vuottau muailmua da muailmu vuottau händy.

Ruisrääkkäävä demokratia

Ruisrääkkä katseli kummissaan tuleentuvaa viljaa ja ihmetteli itsekseen syyskesän kirkkaassa valossa uusia tuoksuja. Kypsyvän viljan imelän hajun tuntu laskeutui tähkistä alas pellon pintaan ja sai linnun aivoissa uudenlaista liikettä. Luonnon navigaattori heräili ja kompassin hyrrä heilahti. Johonkin pitäisi ryhtyä, muttei lintu vielä täysin ymmärtänyt, mitä tuo päänsisäinen liike tarkalleen tarkoitti.

Samanlaisen tunteen olivat kokeneet kaikki ne kaksikymmentäseitsemän ruisrääkkää, jotka pesivät samalla peltoaavalla. Sanottiin noiden lintujen olevan hyvin harvinaisia, mutta todenperäisesti ne olivat vain hyvin erikoisia. Kun yksi rääkyi, toiset kuuntelivat. Näin lintujen kuviteltiin elävän harvakseen suurella reviirillä, ja ne saivat elää kaikessa rauhassa ilman suurta vaaraa. Vuorotellen sai jokainen olla äänessä. Juuri tuon demokraattisen tavan takia niiden oletettiin nopeasti vaihtavan paikkaa ja siksi olevan ihmisen tai saalistajan saavuttamattomissa.

Ihmisten tietämättä olivat nuo oudot linnut lisääntyneet samalla peltoaavalla jo kymmenien vuosien ajan minkään niitä häiritsemättä. Elokuisina aamuina kasteinen vilja tuoksui siihen malliin, että oli aika kutsua lentokykyiset poikaset ja kaikki naapurit yhteiseen palaveriin suunnittelemaan lentoreittiä etelään Suomen syksyn alkavia pakkasia ja kireää talvea karkuun. Sitä se aivojen outo liike oli.

Elokuun lopun kuulaan aamun usva nousi järvenselältä ja kipusi ohuena riitteenä rantakasvien varsiin ja paleltuneisiin kukintoihin. Ruisrääkät olivat kokoontuneet ohrapellon keskelle suunnittelemaan maastamuuttoa ja oman pyrstön pelastamista paukkupakkasilta. Tiedettiin, että sellaiset ovat tulossa, vaikkei niitä kymmeniin vuosiin oltu koettu.

-          Minä olen sitä mieltä, että nyt ei ole syytä pitää kiirettä. Suomen talvet ovat muuttuneet niin leudoiksi, ettei täällä ole mitään hätää. On aivan turha kuluttaa kallista energiaa voimia vievään lentämiseen kaukaisiin maihin.

Kaksikymmentäseitsemän niitä oli, mutta vain yksi puhui. Toki muut supattelivat keskenään eivätkä välttämättä olleet läheskään samaa mieltä puhujan kanssa. Kuului kuiskauksia, että voitaisiin kaikessa hiljaisuudessa nousta siiville ja lennellä kohti lämpöä niin kuin aina oli lennetty. Kauan sitten oli kuitenkin parvessa  sovittu, että kun yksi puhuu, muut kuuntelevat. Sitä sanottiin demokratiaksi.

-          Mitä jos sittenkin suittaisiin siipisulat siihen malliin, että…

Kaksikymmentäkuusi lintua nousi koivilleen ja ojenteli siipiään.

-          Höpötihöpsis. Meidän on jo aika oppia uusille tavoille ja kasvaa paikkalinnuiksi.

Ruisrääkkien demokratiassa yksi ääni, se kaikista erimielisin ratkaisi. Ja niin linnut laskeutuivat alas asiaa hautomaan. Ja kun illan tullen aurinko alkoi hakeutua mailleen ja harmaa hämärä laskeutui pellon ylle, niitti kirkas valo yli kypsän ohravainion.

Kun aurinko nousi, oli ohra puitu ja pellolla aivan hipihiljaista.

Jälkikirjoitus: ruisrääkät oppivat pyrstösulkiensa kautta, että yhden äänen demokratia onkin diktatuuri, joka tappaa. Mutta kukaan ei jäänyt sitä tuleville ruislinnuille kertomaan. Harmi.

Nivala-lehti, lähikolumni 15.2.2024