Siniristiriitainen isänmaallisuus

Elimme jännittäviä aikoja, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue taisteli paikasta välieriin melkein voittamalla Ruotsin. Niin vain rämpi keväthuuruisesta suosta läpimärkä leijona, hyppäsi teroitetulta miekaltaan, puisteli turkkinsa ja nousi taistelemaan mitaleistakin.

Kuuntelin herkällä korvalla kanssaihmisten kommentteja. Jotkut olivat sitä mieltä, että suomalainen jääkiekko on taantunut vuosíkymmenten taakse, kun Neuvostoliitolle hävittiin kaksinumeroisin luvuin ja keväisin taisteltiin A-sarjassa pysymisestä. Toisten mielestä voitot olivat leijonajoukkueen mainiota osaamista ja hyvää pelivirettä, kun taas tappiot näyttivät maajoukkueen todellisen, surkeaakin surkeamman tason.

Urheilu on isänmaallisuutta. Kun uskot Suomeen ja suomalaisuuteen, uskot myös Suomen menestymiseen kaikessa muussakin. Taiteemme tunnetaan kautta maailman. Musiikkimme klassisesta heviin soi maailmalla kuin vielä vähän aikaa sitten Nokian soittoääni tuttuna ja haluttuna. Kaikkeen menestykseen niin taiteessa, urheilussa kuin liike-elämässäkin tulee aaltoliikettä. Se ei ole sivuttaista, vaan vertikaalia kuin jäniksen loikkiminen. Senkään liike ei etene, kun käpälät ovat maassa. Se menee eteenpäin, kun ponnistus on alkanut ja koko jänis lentää ilman halki.

Leijonien mainio joukkue pelasi muutaman ottelun kuin sen tahmaiset tassut olisivat olleet maassa valmiina ponnistukseen, mutta alusta olikin liian pehmeä onnistuneeseen hyppyyn. Se murensi meidän suomalaisten uskoa. Se horjutti isänmaallisuutta.  Ja me kisaa katsovat kansalaiset olimme oman joukkueemme peili: katsoimme omaa epäonnistumistamme murheellisin silmin ja hartiat lysyssä, pää painuksissa. ”Vittu aivan paska joukkue.” Itse olin huutamassa Granlundin ketjun vilttiin joka toisessa ottelussa. Minussakaan ei ollut taistelevaa isänmaallisuutta, uskoa voittoon, tahtoa taisteluun.

Mutta kun voitto sitten rajun kamppailun päätteeksi tulikin ja Maamme-laulu raikui Suomen lipun noustessa salkoon, isänmaallisuus tunki rinnasta kuin itse olisin sen juuri keksinyt ja itse olisin ottelun voittanut. Minä ja me kaikki muut olimme ansainneet voiton hetken ja huuman. Olimme yhdessä isänmaallisia, suomalaisia, urheilukansakuntien parhaimmistoa.

Samaan aikaan, kun kiekkoileva maailma taisteli mustasta kumilätkästä, Eurooppa valmistautui vaaleihin valitsemaan euroedustajia. Televisiossa haastateltiin kahta parlamenttiin pyrkijää ja heiltä kysyttiin, kumman etu heistä olisi tärkeämpi, Suomen vai Euroopan etu. Toinen vastasi, että hänen mielestään Suomen etu tulee aina ensin. Tuota vastausta monet pitävät varsin isänmaallisena. Minulle tuo vastaus maalaa paljon synkemmän kuvan. Jostakin syystä näen mielessäni jääkiekkokaukalosta väkivaltaisuuden takia ulosajetun pelaajan uhmakkaan ilmeen: ”Tein sen joukkueeni tähden. Oma etu ensin – pelaanhan isänmaani voiton puolesta.”

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 6.6.2024