Kirka tahtoo tappaa (Hetki lyö, meille hetki lyö)

Nivalan Karvoskylän Kristuksen kirkastumisen kirkko on kotikirkkoni. Sellaiseksihan sanotaan kirkkoa, jossa on yhtä hyvä olla kuin kotona, siellä missä asuu, missä elää, missä viihtyy, missä tuntee rakkautta, missä haluaa vanheta ja joskus rauhallisesti siirtyä tuonilmaisiin.

Yli kaksi vuotta sitten Venäjä aloitti kaiken tuhoavan sodan Ukrainan kansaa vastaan. Kymmenin, sadoin panssarivaunuin se jyrisi kohti Kiovaa aikomuksenaan tappaa maan johtajat ja valloittaa kaupungin ja koko maan. Mutta ukrainalaiset eivät tahtoneet venäläistyä, vaan puolustautuivat väkivallalla väkivaltaa vastaan. Alkoi silmitön murhaaminen, teurastus, kiduttaminen, raiskaaminen. Päivä päivän perään, ilta illan jälkeen meille kerrottiin ja näytettiin uutisia tuhotuista kodeista, kylistä ja kaupungeista – kuolleista ja runnelluista.

Sodan alkukuukausina tapasin kotikirkkoni papin. Tiesin hänellä olevan Venäjän ortodoksisen kirkon taustaa, vaikka toimiikin pappina Suomen ortodoksisen kirkon palveluksessa. Hän kertoi olevansa olosuhteiden pakosta Konstantinopolin patriarkaatin alainen pappismies, kun ei muuten olisi saanut Suomesta virkaa. Niin hän asian ilmaisi. Utelin, siirtyikö hänen mielensä myös Moskovasta Konstantinopoliin. Hän kertoi, ettei voi hylätä sitä, mihin on kasvanut. Kun sitten halusin tietää hänen mielipiteensä Moskovan ja koko Venäjän patriarkasta, Kirillistä, hän vältteli vastaamasta, mutta sanoi kuitenkin lännen kertovan patriarkasta omaa tarinaansa.

Kysyin häneltä, mitä mieltä hän on Ukrainan tapahtumista, Venäjän hyökkäyksestä veljeskansaa vastaan, julmuuksista, joista meille kerrotaan. Hän vastasi: ”Me emme tiedä, mitä Ukrainassa tapahtuu.” Hän kysyi, olinko itse ollut näkemässä julmuuksia. En tietenkään ollut. Niinpä keskustelu vähitellen kääntyi suomalaisen uutisvälityksen luotettavuuteen tai subjektiivisuuteen.

Kirkko lennätti minut perseelleni. Oliko oma syyni, että kysyin? Vai oliko oma syyni, että ymmärsin vastauksen Kremlin propagandan voitoksi? Vai oliko oma syyni, että kuvittelin kuulevani Kirkan äänen? Vai oliko syynä jokin, joka oli murtanut ihmisen uskon uutisten välittämiseen? Niin tai näin, ehtoollisleipä takertui kurkkuuni ja viini maistui katkerammalta kuin pihlajanmarja ketulle.

Kirill, Kirka on Moskovan ja koko Venäjän patriarkka ja Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, joka siunasi Venäjän armeijan sotilaat hävittämään Ukrainan ja sen asukkaat. Ukrainalaiset taas tietävät Kirillin KGB- ja FSB-taustan ja sen, että Kirill on pyytänyt ja vaatinut ihmiskuntaa valitsemaan, onko se Jumalan puolella vai vastaan. Lisäksi hän on lausunut länsimaiden olevan homoseksuaalisuuden turmelemia pahan voimia. Kiistämättä Kirka laulaa kultakello ranteessaan Putinin iskelmiä.

”Me emme tiedä, mitä Ukrainassa tapahtuu.” Tuosta hetkestä lähtien olen vähitellen vieraantunut kotikirkostani. En halua miettiä, mitä mieltä oma pappini on sodasta ja sen oikeutuksesta. Oletan oman kirkkoni olevan asiasta selkeästi yhtä mieltä: sotaa saati aseita ei kirkko siunaa. Sotaa ei saa siunata suomalainen, suomalaisten kirkko eikä venäläisten venäläinen kirkko. Ei ole mitään väliä, kuulutaanko Moskovan patriarkaattiin vai kuulutaanko Konstantinopoliin. Meidän on yhdessä aivan pakko tietää, mitä Ukrainassa tai Gazassa tai Syyriassa tapahtuu. Ja meidän pitää yhdessä olla kaikkia julmuuksia vastaan. Ristiretkien ajan pitää olla ohi.

 

Jälkikirjoitus: Suomen ortodoksisen kirkon kanta sotaan ja varsinkin Kirillin toitottamaan pyhään sotaan ja sotimiseen on selkeän kielteinen. Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu kirkkoa vastaan, vaan on omaa sisäistä pahoinvointiani ja julkista oksentamistani.

 

Nivala-lehti, lähikolumni 29.8.2024