Pojat kasvavat aikuisiksi – niinhän?

Tarinan pikkupojat ovat hyvin, hyvin ja erikoisen kuviteltuja, mutta heidän kolttosensa ovat kansainvälisiä ja kaikkialla maailmassa tuttuja. Eipä liene kymmenen vuoden molemmin puolin poikaa, joka osaisi ajaa pyörällä suoraan, jos on vähänkää lätäkköä tai nyppylää ylitettäväksi tai kävellä kädet taskussa, jos on kiveä tai käpyä heitettäväksi  johonkin helähtävään tai kolahtavaan tai molkskahtavaan kohteeseen.

Myös tarinan paikat ja paikkakunnat ovat täysin mielikuvituksen tuotetta kuin Harry Potterin seikkailuissa. Jokainen voi kuvitella oman tilansa, talonsa tai kotinsa mihin tahansa näistä kylistä tai kaupungeista.

Pienen pieni Valto asui Haapajärven hiljaisessa kaupungissa melkein Nivalan rajalla. Hänen kotinsa ympärillä oli paljon taloja ja taloissa asui paljon mukavia ihmisiä, jotka auttoivat toinen toistaan ja kaikin puolin ottivat toisensa huomioon. He perustivat monenlaisia kerhoja ja yhdistyksiä ja viettivät paljon aikaa yhdessä yhteistä elinpiiriä kehitellen ja mieleisekseen muokaten. Valtoa tuo iloisuus ja onnellisuus vähän vitutti. Hän käytti rumaa kieltä, vaikka oli vasta kahdeksan. Niinpä hän eräänä pimeänä yönä hiipi lähimmän naapurinsa talon seinustalle ja katkaisi valokuidun. Nivalan puolella asunut naapuri oli juuri kirjoittamassa pihayhdistyksen pöytäkirjaa ja siihen merkintää avunannosta ja ystäväyydestä naapureiden kesken ja uuden leikkipuiston perustamisesta lapsille. Pöytäkirja jäi kesken. Seuraavana aamuna naapurusto kokoontui etsimään vikaa, miksi netti ei pelannut. Kaivinkone?

Tihutyö korjattiin nopeasti, mutta niin kuin ymmärtää saattaa, Valto ei siitä ollut mielissään. Valton lähellä asui myös Kimmo, joka oli saanut koulussa ainakin viisi tuntia jälki-istuntoa toisten lasten eväiden varastamisesta. Valtostakin toisten makkarat maistuivat paremmalta kuin oman äidin leivän väliin laittamat. Niinpä Valto pyysi Kimmoa mukaan uusiin ilkeyksiin. Yhdessä puhkottiin autojen ja pyörien renkaita, poltettiin roskakatoksia, sotkettiin pyykkejä ja työnnettiin puistojen penkkejä nurin. Saatiinpa kokonainen museoalue tuikattua tuleen ja poltettua maan tasalle.

Valton ja Kimmon kossiporukkaan liittyi vielä muuan Aleksi, joka oli aina ihaillut Valton kurittomuutta. Kun Valto oli kesken oppitunnin vetänyt Pirjoa letistä ja riisunut paitansa pois ja peukalolla osoittanut hauistaan, oli Aleksi taputtanut aivan valtoimenaan käsiään ja hihkunut: ”Valto on kova jätkä.” Aleksi keksi aina Valtolle alibin ja piilotti tämän tihutyövälineet omaan kaappiinsa.

Kaukana Kalajoella luokka valitsi itselleen hymypoikaa. Ehdolla olivat Pekka ja Tommi. Pekka oli jo kerran aiemmin saanut hymypoikapatsaan, mutta Tommin mielestä Pekka oli kaikista paskin hymypoika ikinä. Kilpailu patsaasta kiihtyi poikien kesken jopa niin kovaksi, että Pekka löi kepillä Tommia pitkin korvia. Opettajat eivät sitä kuitenkaan nähneet saati koskaan uskoneet, vaan totesivat toisilleen: ”Kyllä he ovat sitten ihania.” Puolet luokasta hurrasi Pekan puolesta ja toinen puoli liimasi Tommi-tarroja reppuihinsa ja koulukirjojen kansiin.

Onneksi tuo kaikki kerrottu on vain mielikuvitusta, vaikka toinperrään se hyvinkin saattaisi olla ainakin vähän totta. Pojathan ovat aina poikia. Mutta mikä tässä on parasta, pojat kasvavat aikuisiksi ja viisastuvat. Meille aikuisillehan ei tulisi mieleenkään tuollainen kurittomuus ja kiusanteko keskenämme. Eihän?

 

Kalajokilaakso, visiitti 26.7.2024

Hannu Hartikainen