”Palauta astiat tähän!”

”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan…” Tuo fraasi tukee toista fraasia: ”Ihminen tarvitsee vain leipää ja sirkushuveja.” Suuret sanojat ovat ilmaisseet syömisen pakon varsin oivaltavasti, mutta silti sanoma on kulkeutunut Pohjolaan tylsin leipäveitsin ja palanut kastikepannun pohjaan matkustelusta ja teflonpintaisista, sivistävistä television ruokaohjelmista huolimatta.

Lounasravintolat kilpailevat asiakkaista vaihtelevin listoin, mutta silti ruoka on pääsääntöisesti joka paikassa samaa: muusia, kermaperunoita, lihapullia, kaalikääryleitä, hernekeittoa, kiusauksia – kerrassaan herkullista perusruokaa, mitä ei käy moittiminen. Ruoka tarjoillaan noutopöytien linjastoilla molemmin puolin, jotta ruokailijat saisivat lautasensa täyteen nopeasti ja tehokkaasti. Kassa kilisee, kortit vilisevät ja älypuhelinten näytöt hehkuvat, kun nälästä tärräävä lounasväki liikkuu noutopöydän kautta hiljaisena pöytäänsä vatsansa täyttämään.

Hattu päästä tai ainakin lippa ylös ja äänettä syömään. On nälkäisen hiljaisin, arvokkain hetki. Ja kun ruoka on tehokkaasti syöty, kerätään astiat ja viedään ne PALAUTA ASTIAT TÄHÄN-kärryyn kuin ruokailijat muuttuisivat lounaansa syötyään asiakkaasta ravintolan henkilökunnaksi. Päivän tärkein, ravitsevin ja rentouttavin ateria päättyy siivouskökkään.

Tähän me olemme nöyrinä ja mykkinä oppineet, kun tähän meidät on vaivihkaa viekkaasti vihitetty. Lounasasiakas on tehoviljellyn ja  -kasvatetun ruuan tehosyöjä ja siivooja, joka sormet ruskeassa kastikkeessa kantaa lautasläjää lajittelupöydälle.

Kauan sitten eleli pikkukaupungissa muuan virkanainen, joka lähes kaikkina arkipäivinä melko tarkasti samaan aikaan lähti lounastamaan oikein mukavaan ravintolaan. Tai eihän ravintola millään tavalla ollut muita ravintoloita kummempi. Sama ruokalista siellä pääosin oli kuin kaikilla muillakin. Mutta kun asiakas astui sisälle, häntä vastassa oli hymyillen tervehtivä ihminen, joka toivotti vieraansa tervetulleeksi. Kassalla eivät katseet jumittuneet lounashinnan näyttötauluun, vaan iloisina loistaviin silmiin. ”Tänäänkin on hyvä päivä”, sanottiin.

Keittiöstä kantautui sanaton viesti: olet meille tärkeä, et pelkkä asiakas, et vain ruokailija, et ainoastaan vatsasi täyttäjä, et mikään ruokajonon palanen, et pankkikortti, vaan tärkeä vieras. Istu alas, voi hyvin ja nauti myös hyvästä ruuasta.

Rauhaisan lounashetken päätteeksi pöydästä haettiin likaiset astiat, pöytä pyyhittiin ja kysyttiin, miltä ruoka maistui. Kiitos, oikein hyvältä se maistui ja mieli virkistyi pienistä iloisista sanoista, hymyistä, hauskasta seurasta, huolenpidosta. ”Those were the days”, sanoisi englantilainen. ”Oi niitä aikoja”, vastaisi tuo kauan sitten kadonnut lounasvieras. ”Tämä on niin tätä”, sanoo tämän päivän tehosyöjä ja pyyhkii nakkikastikkeen jämät sormistaan servettiin.

Kermaperunat, jauhelihapullat, kalapuikot, juomina vesi tai kotikalja, jälkiruokana vaniljakiisseli kaksitoistakuusikymmentä, eläkeläiset kymmenenyhdeksänkymmentä, lapset alle viisi vuotta ilmaiseksi. PALAUTA ASTIAT TÄHÄN!

Jälkikirjoitus: Jotkut sanovat tuota viheliäistä astiakökkää itsepalveluksi. Mieluummin jätän itsepalvelematta ja tulen itse tyydytetyksi. Ja seuraava ruokavieras saa istua puhtaaseen pöytään, kun palveleva, tehokas ja ahkera henkilökunta sen huolellisesti siivoaa. Kiitos.

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 9.5.2024