Saan elää ihania aikoja. Voin käytännössä suorissa televisiolähetyksissä seurata huvittavia ihmisiä vakavien tapahtumien keskipisteessä.
Rauniot savusivat sodan melskeessä, ihmiset liikehtivät vilkkaasti, ambulanssi ajoi sairaalan eteen ja ainakin kaksikymmentä nopealiikkeistä ihmistä kantoi suurena terttuna loukkaantunutta ihmistä juosten sisälle sairaalaan. Jos ei tuo onneton ollut haavoittunut tulituksessa tai pommituksessa vakavastikaan, vammansa varmasti pahentuivat tuossa ronskissa retuuttamisessa. Kuvittelin samanlaisen tapahtuman tänne Suomeen. Kuvittelin, että ambulanssi ajaa onnettomuuspaikalle ja parinkin sairaanhoitopiirin koko äänekäs henkilökunta olisi antamassa ensihoitoa ja kuljettamassa hoitoon ankaran metelin saattelemana. Huvitti aivan väkisin, vaikkei vakavilla asioilla saakaan irvistellä. Noiden potilasta kantavien ihmisten puhe oli huutoa ja melskettä, sanoja ilman merkitystä, merkitystä ilman sanoja.
Mutta sitten puhui mies, johtaja, sanoille merkityksiä. Puhui johtaja, että länsimaat ovat lähteneet uudelle ristiretkelle islamia vastaan. Ja että kuinka kaikkien islaminuskoisten piti liittyä yhteen tuota länsimaista vihollista vastaan. Ja kansa hurrasi. Kukaan ei kuitenkaan ollut lähtenyt ristiretkelle islamia vastaan, vaan nimenomaan tuota johtajaa itseään vastaan. Siinä oman kansan nurkkaan ajama mies puolustautui vetoamalla jäljelle jääneiden heimolaistensa syvimpiin tunteisiin, huusi apuun omia vihollisiaan, ääri-islamisteja, joita hän vielä muutamia tunteja aiemmin oli syvästi pelännyt. Huusi apuun ihmisiä, joille uskonto merkitsee kaikkea muuta kuin armoa.
Kyllä retoriikka on hauskaa hommaa. Pitää osata puhua niin, että kuurotkin kuuntelevat. Pitää osata puhua niin, että mykät vastaavat. Ja pitää osata puhua niin, että sokeat näkevät hyökätä vihollisensa kimppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti