Päätin lähteä viime keskiviikkona Kalixin mökille lomailemaan ja lähdinkin. Tapasin matkallani poikani Jussin Oulussa Bilteman pihalla ja käpäisimme miesten kesken heräteostoksilla. Juttelimme kaikenlaista. Me olemme varsin kovia puhumaan.
Nyt on sunnuntai ja olen jo palannut takaisin kotiin, mutta tuon keskiviikon jälkeen en ole puhunut kenenkään kanssa. Muutaman sanasen vaihdoin huoltoaseman kassan kanssa, mutta en pidä sitä varsinaisena puhumisena. "Mistäs minä sitten painan pankin puolelle?" "Paina siitä kakkosesta." Ja tuokin sanominen tuli vain siksi sanotuksi, ettei aivan mykäksi olisi minua luultu.
Mökillä puuhastelin yksikseni ilman naapureita. Kaikki muut taloset olivat tyhjiä tai jos jossakin mökissä joku olikin, hänkin halusi olla aivan yksin.
Lunta oli paljon, lähes metri. Raivailin polut ensin tieltä mökille, sitten mökistä liiteriin ja saunalle ja etuovelle. Muutaman tunnin puuhastelu vain muutamin ääneen lausutuin kommentein rauhoitti. "Huh. Olipas sitä."
Itsensä kanssa on hauska keskustella - ääneenkin. Voi sanoa, mitä huvittaa eikä vastapuoli loukkaannu tai pahoita mieltään, mutta saattaa hyvinkin riemastua jostakin nasakasta huomiosta. Ääneen puhuvaa ja omille jutuilleen nauravaa ihmistä ei kovin suopeasti katsella, jos sellainen satutaan kohtaamaan. Mutta kun kukaan ei kohtaa, kukaan ei osaa kummalliseksi edes aavistaa. Välillä katsoin ympärilleni, josko sittenkin joku on kuuntelemassa, kun kerron kaivolle:"Onhan täällä vettä. Et sentään ole kuivunut, vaikka uutisissa niin peloteltiin. Ja sulana vielä. Vaikka huonopa se olisi jäätä ylös pumpata." Kaivo kuunteli, mutta ei vastannut mitään. Kaiku kumisi renkaissa, jokunen pisara putosi alas pumpun suulta, pumppu surisi ja kansilaudat narahtivat. "Suottapa sulle syvällisiä puhua kaivo vaikka oletkin, sen seitsemän syltä syvä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti