Kerron sinulle muistoni Karjalasta. Karjalasta en muista mitään, kun en ole siellä käynytkään, ja syntynytkin olen täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Ja vaikka olisinkin syntynyt Karjalassa, en muistaisi sittenkään siitä mitään, kun ei kovin moni muukaan syntymäänsä muista. Monet muistelevatkin siis aivan joutavia ja ovat antaneet muiden muokata muistojaan ja kuvittelevat ne omiksi. Että se niistä muistelmista.
Mutta tosi on, että olen Karjalan orpo tuonilmaisiin menneistä karjalaisista syntyneenä ja siinä mielessä perintöjärjestyksessä ensimmäisten joukossa, kun Karjalaa palautellaan takaisin Suomeen, jos palautellaan. Tuota vain sopii suuresti epäillä. Jos reilu puoli vuosisataa sitten joku on joltakin jotakin varastanut, varas tuskin tulee omantunnontuskiin ja tuo toisen omaisuutta noin vain oikealle omistajalleen. Ei semmoista ihmisten maailmassa tapahdu. Intiaanit menettivät maansa aikaa sitten ja ovat saaneet varkailta vain sympatiaa ja jokusen anteeksipyynnön puolella poskella lausuttuna, mutta maat pysyvät edelleen intiaanikansan omistamattomissa. Jotkut Euroopan maarosvot ovat Afrikan maita jättäneet alkuperäisten asuttaviksi ja muka omistamiksi, mutta rohmuavat silti niistä edelleen kaiken rahanarvoisen. Ovat saattaneet jonkun leijonan tai kirahvin jättää ikäänkuin museotavaraksi, mutta kullat ja timantit ovat kaivaneet omiin taskuihinsa. Niinpä voi olla, että kun jonakin päivänä Karjalasta kuuluu kummia ja perukirja isketään pöytään, jäljellä on vain rohmuttu maa, kalutut metsät ja kalattomat järvet. Siinä nuolee Karjalan orpo näppejään runnellun risukon reunassa, kuin muka joskus olisi jotakin kohtaa Karjalasta omistanutkin. Kova on Karjalan orvon osa osattomien maattomien joukossa. Kova on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti