- Ei jumalauta.
- Mikä nyt taas?
- Näjethän sinä, tästei tule nii mittää.
- Minkäs me tälle mahetaan.
- Ei maheta, ei. Mutta kyllä tämä perkele jo riittäis.
- Kiroile vaan, muttei se mitään auta.
- Auttaa eli ei, vaan ei riitä enää jalat. Kato nyt. Ei pidä eikä toppaa. Minä oikasen ja ponnistan: tässä tulos.
Puoliso katsoi karvaista kaveriaan, joka makasi maha hangessa takajalat syvällä pehmeässä lumessa. Etutassut olivat lumella kuin jäihin vajonneen vaeltajan kädet avannon reunalla ilman jäänaskaleita. Vain vana kuin vastentahtoista villakoiraa olisi perässä vedetty jäi hankeen, kun ystävä oli uppoamassa lumimassojen alle. Oli satanut rankasti.
- Nyt on maaliskuu ja muutakin tekemistä kuin rämpiä umpihangessa.
- Vielä me ehitään.
- Ei kuu kauan kierrä tätä kiimantunnetta. Vaan nyt koko kiihko menee tähän helevetinmoiseen kahlaamiseen ja rämpimiseen. Loppua ei tule. Mistä tuota lunta oikein piisaa?
- Tuo kuulostaa aivan mainokselta.
- Kuulostaa miltä kuulostaa. Ja kato nyt. Turkki on ruskea ja lumi vitivalkoinen. Piiloudu tässä sitten haukalta tai pöllöltä. Mikäs tuo on?
- Mikä?
- No tuo huumaava humina.
Niin katosi luomakunnan huono-osainen kevättalvisen illan laskevan auringon kajoon huuhkajan kuristavissa kynsissä yhä ylemmäs ja ylemmäs. Yksin jäi hangelle katsomaan ja perään huokailemaan mievonsa kevätkiimasta osattomaksi jäänyt naivojänis. Mihin tämä maailma onkaan menossa. Lunta sataa joka päivä niin paljon, että jäniksetkin rämpimällä kulkevat ja itsensä väsyksiin uuvuttavat, kun niiden pitäisi iloisesti loikkia sulavilla lumilla kuumassa kiimassa kohti kaunista kesää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti