Kateus rukkaa kelloa

Seison työpaikkani hissin ovella. Painoin juuri nappulaa ja vihreä valo palaa: hissi on tulossa. Ovi avautuu ja ovella seisoo hissipoika ja pyytää minua odottamaan hetkisen. Odotan. Saan merkin astua sisään hissiin, mutta samalla valo muuttuu punaiseksi ja hissin ovet sulkeutuvat. Työpäiväni on ohi. Toista mahdollisuutta minulle ei anneta, sillä talon hissivalvojat ovat päättäneet, että yksi ihminen saa käyttää hissiä päivän aikana vain kerran.
Myöhästymisestä seuraa ehdoton kielto yrittää uudelleen tai käyttää edes portaita. Sellainen on sääntö. Minulle ei anneta mahdollisuutta protestoida, sillä hissihallitus on vahva ja voimakas eikä myönnä tekevänsä virheitä. Minullehan paloi vihreä valo, mutta luotin hisspoikaan. Hallitus taas ilmoittaa, että hissipojalla oli sama tieto kuin valojen käyttäjällä. Työpäiväni on ehdottomasti ohi ja kannan laukkuni takaisin autoon ja ajan kotiin. Päivän ansiot jäävät saamatta.
Janne Ahoselle kävi viikonlopun Rukan mäkikisassa juuri noin. Työmies meni työpaikalleen mäkihyppytorniin, vihreä valo paloi ja mies odotti vuoroaan. Valmentaja näytti merkkiä ja mies ponkaisi ränniin. Syttyi punainen valo: parinkymmenen sekunnin määräaika oli kulunut synkronointivirheen takia umpeen ja suoritus hylättiin ja hyppääjä suljettiin kisasta. Työpäivä oli ohi ja tienestit menivät sivu suun. Kateus - sehän se vie kalatkin vedestä. Mutta näyttää se rukkaavan myös kelloja.

Hipit, marsut ja vapaa rakkaus

"Let the sun shine, let the sunshine in..." Ensimmäisen kerran muistan kokeneeni ilonhetkiä Hair-musikaalista varhaisteininä radion rinnaiselta, ja sainpa isosiskolta lahjaksi orastavien rintakarvojen peitteeksi t-paidankin, jossa oli tuon musikaalin tunnuskuva, vihreäpunakeltainen pörröpää HAIR-tekstin alapuolella. "Let The Sunshine In". Olin uuden sukupolven nuori, aivan erilaisen sukupolven, osaaottavan, osallistuvan, ajattelevan, huolehtivan, hippisukupolven, rauhaa rakastavan, vapaan rakkauden kyllästämän ajan lapsi. Hiukset kasvoivat, mars läheni uranusta, se tiesi siirtymistä rakkauteen.
Toisen kerran riemuitsin Hairista 80-luvulla, kun näin musikaaliin perustuvan elokuvan ja tutustuin ensimmäisen kerran koko tarinaan. Oma hippiaika oli fyysisinä merkkeinä jo takana, hiukset lyhyemmät, vaatteet harmaammat, lahkeet kapeammat, seksuaalinen vapaus vaihtunut vakinaiseen avioelämään, ja Vietnamin sota oli jo kirjoissa ja kansissa ja dokumenttifilmeinä arkistojen aarteistossa.
Kolmannen kerran Hair sai minut nauramaan eilen. Kuulin televisiosta Aquarius-kappaleen suomenkielisen version ja siinä laulettiin näin: "Kulkee kuu seitsemänteen huoneeseen, marsu raanusta lähenee. Se tietää siirtymistä rakkauteen..." Voi tuota lapsellisen riemun määrää omasta kuulemisesta ja rytmikorvasta. Näin ruskean jyrsijän tulevan villalanganpätkäisestä seinävaatteesta kohti. Aivan alkuperäisesti laulussa lauletaan suomeksi kuitenkin: "...Mars Uranusta lähenee..." Onhan noissa vissi ero, miten siirrytään rakkauteen: hyökkäävän jyrsijän vai tähtikuvion voimalla.

Naivoni miettii, onko nyt mieltä missään

Kun englantilainen rouva puhuu miehestään, hän käyttää sanaa husband ja mies puolestaan vaimostaan sanaa wife. Suomessakin mies puhuu vaimostaan, mutta vaimopa...hmmm...miehestään.
- Mieheni on tehnyt sitä ja tätä.
Tuo mies voi tuolla kutsumanimellä olla naiselle naitu tai naimaton, kirkollisen kaavan mukaan merkitty aviomies tai markkinoilta hämärissä kotiin omittu pelkkä mies, uros. Omistusliite saattaa joitakin hämätä ja niinpä voidaan ajatella sen tarkoittavan juuri tuota avioliittoista miestä: mieheni. Mutta toisaalta autoni, koirani, kukkaroni, kenkäni: kuka kuvittelee ihmisen olevan noitten kanssa naimisissa;-)
Mutta kieltä toki voidaan kehittää ja niinpä tästä päivästä lähtien olkoon suomenkielessä

aviomies = mievo
avionainen = naivo

Loppuu tuollainen turhanaikainen vapaitten miesten omistelu.

Valkea yö ja hiekan pöly

Ihmisellä on taipumus lätkäistä hintalappu sinne ja tänne. Mitä olisit valmis maksamaan terveydestä? Paljonko tarjoaisit, jos taas voisit nähdä kuin nuorena? "Se on niin kova jätkä, että myy vaikka isoäitinsä." Minä olin tänään valmis myymään nämä luitten läpi purevat viimatuulet kossupullosta ja paukkupakkaset lasillisesta Carilloa. Helppoahan tuollainen tarjous on heittää, kun ei ostajaa kuitenkaan ole lähimaillakaan, ei ainakaan tällä planeetalla.
Mikä on viiman ja pakkasen tarkoitus? Ei niillä ole mitään tarkoitusta. Eivät ne erikoisesti suojele jotain eläinlajia tai ihmisrotua, eivät kasveja tai muitakaan elämää ylläpitäviä organismeja. On vain käynyt niin, että maapallo on jostakin syystä asettunut tähän kohtaan avaruutta sopivasti niin päin kallelleen aurinkoon nähden, että jossakin kohtaa maapalloa on sietämättömän kuuma ja toisessa kohtaa aivan jäätävän kylmä. Eipä osannut avaruuden vetovoima nasauttaa tätä murakoppia aivan täsmälleen sellaiseen asentoon, että olisi lämpö jakautunut kaikille tasapuolisesti. Mutta entäs jääkarhut sitten? Mitäs niille ja monille muille eläimille sitten olisi tapahtunut, jos ei jäätä ja pakkasta olisi tänne siunaantunut. No ei mitään, kun ei niitä olisi koskaan syntynytkään. Olisi vain auringon ihanaisessa paisteessa lötkötteleviä, ohutturkkisia lämpökarhuja, jotka puolivauhtia metsästäisivät niille sopivaa saalista tai sitten söisivät hedelmiä puista ja marjoja pensaista.
Kyllä minä saattaisin halvemmallakin nuo kylmät ja tuiskut kaupitella. Mutta yhdelle asialle en laskisi hintaa. Yötön yö, koko kesäinen valkeus, sitä en myisi mistään hinnasta. En vaihtaisi sitä arabien öljyyn, en mustaan, lämmöllä hellivään etelän yöhön. Hiekan pölyä ovat nuo muun maailman makeat suloisen kesäyön kupeella.

Auringonvaloa ja elinkautisia

Auringon valoa riittää vielä noin 8,75 miljardiksi vuodeksi. Niin. Sitä minä tässä nyt vaan mietin ja ihmettelen, miksi sitä tähän aikaan vuodesta riittää meille vain muutamaksi tunniksi päivässä ja senkin vähän se suodattuu joko lumisateen tai vähintään pilviverhon läpi.
Kuulostaa jotenkin amerikkalaisten idealta koko auringon ikä: liikaa yhdelle pallolle, mutta hankala jakaa oikein muillekaan. Amerikassa saattaa saada yksi ihminen ankarimmista rikoksista vaikkapa 300 vuotta vankeutta. Tai kaksi kuolemantuomiota. Maailman vanhimmat ihmiset lienevät eläneet ehkä 110-vuotiaiksi, joku on ehkä kituutellut lähelle 120 vuotta. Mutta yli 150-vuotiaita ei ole tainnut ihmisen historiassa olla vielä. Silti noita ylipitkiä tuomioita jaellaan kuin varmuuden vuoksi: jospa se pirulainen päättääkin elään 200-vuotiaaksi. Menee vielä viiltelemään jonkun neitsyen vanhoilla päivillään aivan riekaleiksi, pirulainen. "Annetaan sille 300 vuotta linnaa, puolenkymmentä elinkautista, niin ei ainakaan meidän tarvitse olla todistamassa sen tulevia rötöksiä. Päästään ottamaan aurinkoa. Sitähän täällä pallolla piisaa, vai menikö se taas pilveen, mokoma."

Kahden esimerkin kaveri

Sattuipa vähän aikaa sitten ikävä tapaus. Tuttavani oli kävelemässä aamupimeällä tiellä ja joutui mopon yliajamaksi. Ja niinkuin nykyisin on tapana, ei mopopoika jäänyt sen enempää jälkiään selvittämään, vaan kaasutteli karkuun kuin... Niin. En oikein keksi mitään niin raukkaa asiaa tai oliota maan päällä, johon tuota vastuunpakoa ja toisen ihmisen terveydestä ja hengestä piittaamattomuutta voisi verrata.
Mutta sattuipa sitten niinkin, että muuan nuori mies (no tuskin mikään mies kuitenkaan, mikä lie räkänokka) kirjoitti facebook-sivuilleen leuhkan tarinan, miten oli ajanut aamusella jonkun mummon päälle pimeässä. Loppu on varsin helppo arvata. Tieto kulki osoitteesta toiseen ja muutaman minuutin kuluttua niin tekonen kuin tekijäkin olivat sekä alle jääneen "mummon" että myös poliisin tiedossa.
Mitä liikkuu tuollaisten ihmisten päässä? Hiiriä? Torakoita? Kusta? Koneöljyä? Tuollaisten ihmisten päässä ei vain yksinkertaisesti liiku mitään. Ei sielä voi olla mitään. Kahden esimerkin kaverilla pää on tyhjä: karkuun ja feispuukkiin. Ehhehhehhehhehhehhehhehehhhehhehhehhehhhehhehhhehhehhhehhheheehhhehhhehhehhhehhhehhhehhehhehhehhhehhehhehhehehhehehhehe...

Männöö näkö

Voe helevettiläene. Kuulin eilen hyvän savolaesvitsin ja se on tietysti pakko kertoa tässä. Lähtipä kaksi savolaesta Kuopiosta käsin junalla Helsinkiä kohti. Päättivät miehet ottaa jotakin vähän eksoottisempaa murkinata matkaan ja niinpä pullottivat banaanit mukavasti housun taskussa. Ei hyvänen aeka, ei tässä ole mistään mulukkuvitsistä kysymys. Aisteilla männään.
Rupesi ensimmäistä miestä jo matka hiukoomaan ja päätti, jotta se on pannaanin paekka. Kuori hedelmän ja uteliaana ja vähän varovasti haukkasi, ja samassa juna syöksyi tunneliin.
- Joko sinnoot haakanna.
- Evvielä.
- Eläkä helevettiläene haakkaakkaa. Männöö näkö.
Näkö palautui ja lähti muutamaan kertaan matkan aikana: noita tunnelloita Kuopion ja Helsingin välliin mahtuu muutama. Mutta istuivatpa jo iltasella miehet Kaappatorilla ihmettelemässä, mahtaako se Afrikka olla miten kaakana.
- No eihässe kovin kaakana voe olla. Tuossakkii ajjaa neekerj polokupyörällä.

"Ei ole kissaa Ameriikassa..."

"Ei ole kissaa Ameriikassa, niin hiiret rauhan saa." Mutta on keltainen muoviämpäri, hiirenmyrkkyä ja lumilapio Ruotsissa eikä juustoon peity maa...
Ostin mökille elektronisen hiirenkarkottimen. Sen tehtävänä on synnyttää sähköverkkoon hiirille epämiellyttävä syke sekä lisäksi korkea ääni, jota pieni karvapallukka ei kuulemma mielellään kuuntele. Mutta... Ja tuo mutta päätti muuttaa minun elämänkatsomustani (ja nimenomaa elämänkatsomustani, ei sokeuttaa minua kuolemalle). Mutta ennenkuin tuo laite toimisi, pitää tiloista hävittää jo sinne pesiytynyt hiirikanta, joka kuulemma haluaa asua kotonaan ärsykkeistä huolimatta. Lie tuo sama taipumus puolustaa kotia periytynyt evoluution kautta ihmiseenkin, sillä päätin aloittaa puhdistuksen.
Keltainen muoviämpäri sai toimittaa vihreän mailin virkaa eli viimeisenä kotina ennen kuolemaa, kuolemansellinä. Ämpärin pohja peitettiin rotanmyrkyllä ja vielä varmuudeksi pohjalle viritettiin hiirenloukku, kanneksi asennettiin ohutta muovia, johon leikeltiin viiltoja ja tuon muovimaton tarkoituksena oli näyttää turvalliselta, mutta pettää kulkijansa alta. Ja kuin sillaksi tuolle kuolemankujalle laitettiin karheapintainen kovalevyliuska. Tarkoituksella kirjoitan tuon kohdan tekemiset passiivimuotoon, kun en halua osoittaa ketään syylliseksi noin katalaan tekoon luomakunnan viattomia jäseniä kohtaan.
Illan hiljaisena hetkenä kuului ropsahdus, kopsahdus ja rahinaa. Kävelin kohti ämpäriä ja äänet hiljenivät. Katsoin ämpäriin ja siellä kyyhötti laukeamattoman loukun sisällä ruskea metsähiiri peloissaan kuin vihreän mailin jättiläinen sähköhattu päässään. Laukaisin loukun ja hiiri jäi sen sisään. Kannoin ämpärin sisältöineen ulos. Avasin loukun ja kuin pelastautumisen toivon kirkas kipinä olisi sytyttänyt sähkövirran hiiren aivoihin, hiiri ryntäsi karkuun katalasta ansasta. Lumilapion ankara kuuppa heilahti ja karkumatka päättyi puhtaan valkoiselle hangelle. Niinkuin sanoin, minulla on elämänkatsomus. Sen mukaan kaikki elämä on arvokasta. Mutta minulla on myös tuo evoluution kautta peritty vaisto: kotini on linnani.
Seuraavana aamuna ämpäriin oli kipitellyt vielä kaksi vanhan sukupolven (old generation) jälkeläistä. Näöstä en niitä tosin sukulaisiksi erottanut, mutta hiirenkarkottimen käyttöohjeessa niin mainittiin. Kannoin saaliin ulos, kaadoin ämpärin nurin ja sen enempää ajattelematta iskin lapiolla toisen hiiren hengiltä. Toinen oli mennyt omin ehdoin satimeen ja välttyi tuolta brutaalilta Fiskarsin välineeltä.
Metsähiiri on kaunis eläin. Sillä on ruskanruskea, pehmeänoloinen ja tiheä karva, turkiksikin sitä voisi sanoa, jos hiiri olisi vaikkapa jäniksen kokoinen, suuret silmät ja korvat. Se näyttää juuri siltä, kuin..."Ei ole kissaa Ameriikassa, missä juustoon peittyy maa..."

Kännissä töissä

Lääkäri puhaltaa stetoskooppiin ja saa sen soimaan kuin trumpetin. "Tättärää vaan potilas ja mikäs sitä sirpulaa oikein vaivaa. Plöts ja pöts ja pannaanpas tämä tötterö sitten tissin päälle ja kuunnellaan, onko siellä karhu kotona, nääs jep."
Äänimerkki soi linja-autopysäkillä. Mummot kuuntelevat meteliä kuin maailmanlopun edellä ja vääntävät kuulolaitetta pienemmälle kuka ehtii tai kiskovat korvalta koko mokoman härvelin. "Ja sitten onko niitä Kuopijoon mänijöitä pussi lähtöö justiinsa eikä melekeen ja ruvetkeepa muorit hyppelehtimmään kyytiin, jottei se jätä."
Kassajono seisoo ja asiakkaat vilkuilevat ympärilleen. Kurkku lentää korkealle, tamponipaketti seuraa sitä ja sisältö leviää pitkin lattioita kuin joulukuusen kynttilät. "Terrrrveystarkastajalta terrrrrveisiä perrrrkele, että kahta ei sovi yhtäaikaa yrittää kato kurkkua ja tommosta tamppoonia lappoonia. Ommuutten hyvä piisi se lappoonia, mutta peräkärry on perseestä..."

Ravintola on täynnä maksaneita asiakkaita, ja levyltä hankaa fillimusaa. Mies nousee lavalle, puhaltaa pari kertaa mikrofoniin ja napauttaa sen grilliä sormenpäällään: "Hyvä yleisö. Illan orkesterina on tänään Dolorees Tampereelta. Shown pitäisi alkaa ihan näillä minuuteilla, mutta päätähti on vielä hieman lepäämässä edellisen keikan rasituksista. Mutta varmasti jaksatte hyvää odott...
- Let´s rock, peipeeeeee! Onko teillä hyvä meininkiiiiiii?
Hämmästyneet ilmeet harhailevat esiintymislavalle, kun rokkikukko Ramses nojaa mikrofoniin ja huojuu kuin merenrannan yksinäinen vinkuheinä.

On se hyvä kuitenkin, etteivät ihmiset oikeasti tule kännissä töihin. Niin on paljon mukavampaa, vai mitä, hyvä ihmiset.


"

Mies ei kummittele ruuan kanssa

Sain tutustua eilen, yksipuolisesti tosin television kautta hyvin mielenkiintoiseen mieheen, Pienen rakkaustarinan eläneeseen Surnu-Pekkaan, vaatimattomaan pohjoisen eläjään, jonka elämä oli kaikinpuolin kunnossa ja oivallettu. "Kyllä sitä pärjää, kun on kasunnu näihin maisemiin eikä ole ollu valmiit puurot nokan alla." Mihin tarvitsee ihminen suurta taloa, kun pienessä mökissäkin pärjää? Liha kävelee metsissä ja pelloilla, kala ui järvessä ja lintu lentää taivaalla. Joskus käy kiertolainen kulkija ohikulkeissaan tapaamassa, harvoin palaa samoille seuduille.
Nainen on miehen mielessä, muttei kovin hanakasti luovu vapaudestaan, ei perään lähde. "Joka menee, se menee." Asui miehen kanssa vuosikymmenet kiertolaispiika, Inka, jakoi asunnon ja ruuan kunnes vanhuuteen kuoli. Jäi yksin erämaataan asumaan Surnu-Pekka eikä kovin muualle kaipaillut. Kerran kävi evakkoreisulla Norjan näkemässä ja siinä oli hänelle ulkomaata kylliksi eikä hän enempää niistä halunnutkaan tietää. Kaikki oli omassa pihassa. Jos joku ihminen siinä oli, hän sai mennä, jos oli jonnekin menossa, mutta sai ollakin, jos olla tahtoi.
Yksinkertaisesti eleli tilallaan mies. Jos piti järvelle päästä, piti vene tehdä itse. Ja jos mieli, että vene kesti tulevat suvet, terva poltettiin taukotöinä, ja saatiinpa samalla mainio lääke uuninpankolle tautia odottelemaan. Ja kun tuli nälkä, työnnettiin vene vesille. Jos oli onni myötä, tarttui hauki verkkoon, jänkän koira, perkele. Siitä riitti ruokaa ja mahantäytettä, maalikylien ryvettämättömästä, puhtaasta lihasta. "Emminä ala kummittelemaan sen ruoan kanssa. Lihaa ja kalaa..."

Kuopion terroristisolu

Al Qaida perusti Kuopioon terroristisolun, mutta sehän kaatui tietysti heti ensimmäiseen toimeksiantoon. Tuli määräys savolaisille kaapata Finnairin lento Kuopiosta Helsinkiin, mutta turvallisesti sujui ilmojen jättiläisen matka kuulaan kirkkaassa syyssäässä. Muutama ilmakuoppa värisytti koneen runkoa ja siinä kaikki. Tulipa verkoston johtajalta, Ich Bin Nicht Osama bin Ladenilta tulikivenkatkuinen puhelu Puijon juurelle: "Miksi sitä konetta ei sitten kaapattu?" Ja vastaus kuului: "Kyllähän myö sitä kaapattiin, vuan ei sitä kukkaan ostanna."

Jumala on arkkitehti

Jos Jumalalla olisi ollut generaattori ja pätkä sähköjohtoa, hän olisi vetänyt huoneisiinsa sähköt ja laittanut hehkulampun palamaan, jotta jokainen, joka häneen uskoisi, näkisi lukea Jumalan sanaa vaikka keskellä yötä kuin päivänvalossa. Niin hän olisi tehnyt. Mutta hän tiesi, että jonakin päivänä ihminen oppii valjastamaan hänen luomansa veden ja säätämään tuon valtavan voiman pistorasiasoveltuvaksi, näppäräksi kotitaloussähköksi pesukoneita pyörittämään ja silitysrautoja lämmittämään. Olihan Jumala mitä suurin arkkitehti, joka suunnitteli maapallon ja kuut ja auringot ja vedet ja ilmat. Ja omaksi kuvakseen hän ihmisen sitten loi. Tuskin hän ajatteli kaiken tuon tehtyään, että onpas vain valmista ja tähän voidaan pysähtyä. Ei. Jumala lupasi kaukaa viisaana ihmiselle: "Tässä on tämä maailma ja kehitä sitä ja tee siitä vieläkin parempi. Käytä järkeäsi. Minä annan sinulle muutaman ohjeen näin ensialkuun, jotta sinulla olisi jonkinmoinen käsikirjoitus. Mutta aika aikaa kutakin. Monet asiat muuttuvat ja on aika ottaa uusia käytäntöjä aikansa eläneiden tilalle. Älä takerru pikkuseikkoihin, sillä sellainen ei edistä mitään hyvää. Lillukanvarsissa elävät vain maan matoset ja hyönteiset, joilla ei juuri järkeä ole. Muista historiasi, mutta älä anna sen tehdä itsestäsi orjaa. Pyri sinä pilviin ja kiipeä aina vain korkeammalle, sillä sinun unelmasi ovat minun unelmiani - omaksi kuvaksenihan minä sinut loin. Käytä mielikuvitustasi, sillä kaiken, mitä näet ympärilläsi, minä loin mielikuvitustani käyttäen. Katso vaikka perhosta. Ei se noin vain tupsahtanut tälle maapallolle. Monta hetkeä piti sitäkin mokomaa pohdiskella. Ota tuosta oppia. Älä kuvittele, että asiat ovat valmiita. Ei lapseni. Maailma ei ole valmis koskaan. Lue hyvin käskyjäni. Älä tapa ja kunnioita vanhempiasi, sillä heissä on suuri viisaus. Rakasta itseäsi ja kaikkia muita ihmisiä. Siitä ei koskaan ole kenellekään mitään vahinkoa."
Kaiken tuon Jumala sanoi ja paljon muuta ja läksi lepäämään.
Tuhannet vuodet kuluivat. Ihminen unohti olevansa Jumalan kuva. Hän muisteli Jumalan sittenkin sanoneen: "Tässäpä sinulle muutama muistiinpano. Pistä ne kansiin ja ala tuomariksi." Katsoi ihminen peiliin ja huomasi Jumalan kovin tutunoloiseksi. "Kaunis kuin mikä. Minuapas onkin helppo rakastaa kuin itseäni. Ja tuo ruma naapuri joutaa tuosta helvettiin."

Nörtti värjäsi papan siniseksi

Oletetaan, että tietokoneviruksen voi tartuttaa ihmiseen. Joku on jo tuota asiaa testannutkin ja asentanut itseensä tietokoneviruksen ja kokeillut, miten se vaikuttaa bittiympäristöön. Tietokoneviruksen saastuttama ihminen on onnistunut levittämään vahinkoa mm. kassajärjestelmiin ja tietokoneohjattuihin kulkulupiin. Ihmisen on siis varauduttava lähitulevaisuudessa paitsi erilaisiin influenssarokotuksiin, myös päivittämään oma ruumiillinen virustorjuntaohjelmansa.
Olavi Rantala nautti suunnattomasti eläkepäivistään ja hänen mielestään parasta oli loikoilla kauniina kesäpäivänä rantakalliolla lukemassa mukavaa kirjaa tai vain mietiskelemässä huvittavia asioita. Hänelle asennettiin muutama vuosi sitten uusi sydämentahdistinprosessori, ja veri kulki ja kohisi suonissa ja elimissä. Eipä ollut hätäpäivää. Kunnes sitten kerran samalle rannalle sattui pahankurinen poikaviikari, mikä lie nörtti, jonka prosessorinpaljastin ilmoitti lähellä makaavan miehen sydämentahdistimen. Ajatteli nörtti vähän huvitella ja tartutti Rantalan Olavin tahdistimeen vikkelän viruksen, joka milloin kiihdytti, milloin hidasti sydämen sykettä. Ja nörtille nauru maittoi, kun rannalla makasi pappa kuin kameleontti milloin tummanpuhuvana, milloin sinisenmustana tai tulipunaisena, joskus vitivalkoisena. Leikkipä poika hetkisen jumalaa ja pysäytti papan sydämen pariksi minuutiksi kokonaan ihan vain veikkaa lyödäkseen, vieläkö tuo tuosta tokenisi. Tokeni toki viruksesta vaari, kun oli virustorjunta kunnossa ja ohjelma paikkasi häiriön tuota pikaa. Sielläpä rannalla sitten ihmeteltiin lopun päivää nuorta nörttiä, joka kaivoi syvältä suolestaan prosessorinohjainta ja viruksenlevitintä vain todetakseen, ettei jatkosodan veteraanin kanssa kannattanut bitillä pelleillä.

Pirun hyvä pappi

Nainen sai kuolemantuomion miehensä taposta: löi miestään lapiolla päähän, kun tämä oli kuristamassa hengiltä naisen ystävää. Ylimpänä tuomarina oikeudessa toimi pappi, joka lempeällä äänellä luki naiselle tämän tuomion, sanoi ymmärtävänsä naista ja sanoi tietävänsä, ettei nainen ollut paha, ei alkuunkaan. Sanoi myös tietävänsä, että mies oli kovin paha, perinjuurin häijy ja ehkä kohtalonsa ansainnut. Mutta ei pappi muutakaan voinut: sellainen oli laki. Pirun hyvä pappi.

Lihapullia kuolleitten talosta

Valkoiseen rasiaan muovikelmun alle kaasuun pakattu jauheliha ei ole minun mielestäni elintarvike, vaan jätettä ja viattoman luontokappaleen (niin ruokaa tekevän ihmisen kuin jauhelihaksi jauhetun eläimenkin) väärinkäyttöä. Kun tuollaisen kaasuun pakatun lihakasan kaataa kuumalle pannulle ja levittelee sen paistumaan, siitä löyhkää lihalle kuulumaton, pilaantuneen eltaantunut, vastenmielinen haju. Kuka on päättänyt, että ruoka saa haista pahalle, kunhan se täyttää jonkin elintarvikeviranomaisen määräykset?
Viljelijä on kasvattanut karjan ruuaksi sääntöjen ja määräysten mukaan. Liha on varmasti tuoretta, kun elävä eläin ajetaan teurastamoon ja siellä jalostetaan valmiiksi pihveiksi ja leikkeleiksi ruokapöytään. Sitten joku jauhaa paistilihan (niin ainakin jauhelihapaketin kyljessä lukee) jauhelihaksi ja pakkaa sen valkoiseen stryroxrasiaan, sumuttaa sisään elintarvikekaasun (ruuahhahhahhaha) ja pyöräyttää muovikelmun ympärille. Ja kun kuluttaja sitten aukaisee tuon paketin, helvetinmoinen löyhkä kuin kuolleitten talosta leviää ilmaan. Haista vaikka. Laita siitä sitten herkkuruokaa, jos pystyt. Tänään tarjolla lihapullia kuolleitten talosta - bon apetit sitten vaan.

Onpas neidillä nätti pylly

On luonnollisia ja luonnottomia asioita. Luonnollinen asia on puu ja pensas, luonnoton taas kerniliina keittiönpöydällä. Luonnollinen asia on ihmisen syntymä, luonnoton taas sen raaka teurastaminen. Luonnollinen asia on ihmisen vartalo, luonnotonta sen silpominen. Mutta jossakin kohtaa ihmisen aivoissa ovat nuo luonnolliset ja luonnottomat asiat menneet vallan vinksalleen ja kääntyneet päälaelleen.
Tapaan kadulla viehättävän naisen ja minun tekee mieleni puhutella häntä. Pyydän hänet siis istumaan kanssani mukavaan kahvilaan ja istuudumme kahvikupposten ääreen.
- Kummalta puolen pelaat jääkiekkoa, oikealta vai vasemmalta?
- Mä oon lefti.
- Minä taas raitti.
- Käytätkö rakastellessasi apuvälineitä?
PLAF! ja "Anteeksi, mutta mun pitää nyt kyllä mennä?
Korville tuli siis. Mutta jos olisin kysynyt häneltä, käyttääkö hän mieluummin Stigan olkasuojuksia vai valitseeko Kohon vastaavan paketin, hän tuskin olisi lyönyt minua korville, vaan vastannut käyttävänsä joko Stigaa tai Kohoa tai sitten jotakin aivan muuta.
Minä nyt vaan halusin kysyä, kumpi on luonnottomampaa, rakasteleminen ja sen variaatiot vai jääkiekko.
- Onpas neidillä nätti pylly.
- TÄÄÄÄÄÄÄÄ!
- Sanoin vain, että onpas neidillä nätti hylly.
- Eikös vaan olekin. 9,95 Haaparannan Ikeasta.
Mikähän tätä maailmaa oikein vaivaa?

Suikale ammattitaitoa

Saipa mies tehtäväkseen herasäiliön vanhan ja vuotavan, jo pieneksi käyneen säiliön tilalle. Ajoi mies hevosellaan sahalle ja osti useamman kuormallisen lankkua ja lautaa ja alkoi pikkuhiljaa rakentaa puista säiliötä.
Eipä työ päässyt pitkällekään, kun jo työmaan ympärille kerääntyi väkeä työtä arvostelemaan ja epäilemään, josko sellainen lankkusäiliö heraa sisällään pitäisi.
"Katsotaan, katsotaan" , sanoi mies ja jatkoi hätäilemättä ja kaikessa rauhassa tekemistään. Meni päiviä, meni viikkoja ja sarkapukuisten miesten arvosteleva joukko kasvoi. "Ehhehhei tuommoisesta koskaan tule tiivistä. Vuotaa kuin seula, sano minun sanoneen." "Ja minun." Ja minun." "Myös minun sano sanoneen."
Säiliö valmistui ajallaan ja tuli hetki, kun siihen laskettiin kellanvalkoinen hera. Kuohuten se purkautui putken päästä puiseen altaaseen, ja miehet seisoivat vieressä katsomassa ja odottamassa, miten nesteet tihkuisivat lankkujen välistä ulos. Mutta eipä vaan suostunut säiliö vuotamaan, vaan piti sitkeästi sisällään kaiken sinne pumpatun nesteen.
"No jopas jotakin. Mitäs sinä oikein tuonne lankkujen väliin pistit, kun siitä noin tiiviin sait?" Mies katsoi kysyjää ja hymyili kuin ohimennen:"Suikaleen ammattitaitoa." Niin sanoi mies ja käveli hiljaisen miesjoukon ohi omille teilleen.

Joko lupee pyöllyttään?

Minulla oli suuri ilo ja etuoikeus päästä mukaan ystävieni kanssa aavikkoretkelle modernisti ja vaaroja vältellen. Ajoimme hienolla maastoautolla hiekka-aavikon reunaan. Edessämme oli silmänkantamattomiin hiekkadyynejä kuin suuria, paikoilleen jähmettyneitä aaltoja. Paripäiväinen kamelinvasikka nojaili emoonsa ja katseli meitä kuin väsyneenä jatkuvaan, ihmisten tuottamaan meteliin ja moottorien jyrinään.
Kuljettaja laski autonsa renkaista ilmaa pois niin paljon, että renkaiden kumipyöristä tuli kuin kamelinsorkka: levenevä ja kantava. Kiinnitimme turvavyöt ja kuljettaja pyysi meitä vielä laittamaan kaikki irtoesineet tukevasti paikoilleen, jotta ne eivät lentelisi kovassa vauhdissa. Neliveto kytkettiin päälle, kaasu poljettiin pohjaan ja auto syöksyi kohti dyyniä kuin raivoava elefantti. Matala murina kuin leijonan kidasta riistäytyi moottoritilasta, ja hiekkapilvi nousi auton molemmille puolille. Dyynin huippu näytti terävältä eikä siinä ollut leveälle autolle tilaa. Kuljettaja käänsikin auton dyynin reunalle sellaiseen asentoon, ettei se päässyt kaatumaan, mutta luistui kuitenkin alaspäin osin kylki edellä, ja sakea hiekkaverho nousi auton ikkunoihin asti ja yli. Kun auto oli kahden dyynin välisessä laaksossa, sen piti saada reippaasti vauhtia noustakseen seuraavan dyynin huipulle. Ylöspäin kiivetessä ei voinut tietää, mitä tulevan huipun takana oli. Dyynien väliset laaksot saattoivat olla hyvinkin syviä ja jos auto olisi pudonnut alas, ylös sitä ei olisi enää ilman ulkopuolista voimaa saanut. Niinpä oli kuljettajan syytä tietää ennakkoon auton tuleva suunta. Mutta matkustajilla ei siitä ollut aavistustakaan, vaan tuntui koko ajan kuin auto olisi mennyt maailman reunalla valmiina putoamaan syvyyksiin.
Takimmaisella penkillä istunut nelivuotias tyttö hihkui onnellisena, kun auto syöksyi milloin korkeuksiin, milloin alas syvyyksiin kun taas hänen vierellään istunut tätinsä tunsi oksentavansa hetkellä millä hyvänsä. Hän rukoili kuljettajaa pysähtymään tai tämä saisi itse siivota mainion kulkupelinsä. Pysähdyttiin ja täti-Sari kertoi pyörtyvänsä siihen paikkaan.
Kun pääsimme perille leiriin, kyytiläisten olo rauhoittui vähitellen. Parin tunnin päästä lähdimme paluumatkalle ja ensimmäisten töyssyjen jälkeen takapenkiltä kuului nelivuotiaan reipas kysymys: "Joko Sallua lupee kohta pyöllyttään?"

Sinä ja minä liikennevaloissa

Taksin etupenkiltä näkee hyvin: kaistaviivoja, kadunvarren tapahtumia, autoja ja niiden kuljettajia, matkustajia, elämän kohtaloita... Istuinpa siis taksin etupenkillä Abu Dhabi -nimisessä kaupungissa varsin vilkkaassa iltapäiväliikenteessä. Arabimaassa taksia ei aja arabi, vaan ihan joku toinen. Arabimaassa suuria ja kalliita maastoautoja ajavat arabit eikä joku toinen. Ja niinkuin yleensä elämässä se, jolla on voimaa ja valtaa, voi ajaa toisen yli mennen tullen - kirjaimellisestikin.
Sattuipa niin, että taksin eteen taksin jo valitsemalle kaistalle ajoi suuri, valkoinen maastoauto. Taksinkuljettaja provosoitui ja painoi äänimerkkiä. Minäkin olisin tehnyt niin, sillä suuri, valkoinen maastoauto ei antanut mitään merkkiä aikeistaan. Ajoi vain eteen. Kun äänimerkki soi, samassa valkoisen maastoauton etuikkuna avautui ja ulos tuli valkoisen hihan peittämä käsi viittoillen taksinkuljettajalle varsin tutuin elkein. Ja kun pysähdyimme vieretysten seuraaviin liikennevaloihin, sai taksinkuljettaja kuulla kunniansa ja hänelle kerrottiin, mistä hän oli tullut. Minä näin, ettei eteen tunkeutunut kuljettaja näyttänyt mitään merkkiä vilkuilla tai muullakaan tavoin. Mutta suuren, valkoisen auton kuljettaja väitti toisin. Miksi? Siksi, että hän oli rikkaampi ja vaikutusvaltaisempi ja sitä kautta aina oikeassa. Ei siitä tämän enempää.
"Jos sinulla ei ole koulutusta, kielitaitoa tai rahaa, et ole koirankaan arvoinen." Tuon totesi taksinkuljettaja ja katui, että ylipäätään oli äänimerkkiä painanut. Hän oli saanut kuulla noiden muutamien sekuntien aikana herrakansan edustajalta, ettei hänen tarvinnut perätä oikeuksiaan vieraassa maassa. Kyllä hänelle piti riittää se, mitä hänellä oli: sänky ja jokapäiväinen leipä. Pienen lapsen kuva taksin mittariston päällä oli muistuttamassa, että jossakin kaukana hänellä on perhe, mutta jota hän ei koskaan saa mukaansa nykyiseen maahansa, koska perheen äiti ei pysty tekemään työtä vieraassa maassa omilta lapsiltaan. Ehkä jonakin päivänä tuo mies voi matkustaa kotiinsa. Ehkä hänellä jonakin päivänä on tarpeeksi rahaa matkustaa takaisin oman perheensä luokse. Kymmenen vuotta menee nopeasti. Niin hän sanoi.
- Menen sitten kotikylääni ja olen siellä suuri mies. Sellainen haave minulla on.
Siinä me seisoimme liikennevaloissa: minä ja hän.