Anteeksi, opettaja

Vietettiin kevätjuhlia Nivalan Tuiskulan elokuvateatterissa. Kirkonkylän kansakoulun oppilaat olivat valmistelleet hienon ohjelman elokuvateatterin näyttämölle, koska koululla ei ollut omaa juhlasalia tai riittävän suurta tilaa yhteisille tilaisuuksille. Olin myös mukana oman luokkani näytelmässä, jonka aihetta on muista. Kevättä siinä varmasti oli ja kukkia ja lintuja. Opettajamme Oili Niemelä seurasi tarkasti esitystä ja kehuikin meitä sen jälkeen. Sanoi, että esitys oli mennyt hienosti, mutta että minäkin olisin voinut tulla muiden mukana portaita pitkin näyttämöltä alas eikä hyppäämällä suoraan lattialle.
Oili-opettaja osti minulle tuossa juhlassa intiaanipäähineen. Olin siitä hyvin ylpeä ja iloinen ja pidin sitä päässäni koko pitkän päivän. Luokkatoverini, Pehkosen Alpo ihastui myös tuohon upeaan ja värikkääseen päähineeseen ja niinpä sitten seuraavana päivänä sovimme kaupat. Kauppahintaa en enää muista, mutta ikäni muistan myyneeni pienestä rahasta lahjaksi saamani päähineen. Kaduin jälkeen päin kovasti tuota Juudaksen tekoa, mutta toisaalta: kauppa oli kauppa eikä sitä ollut peruminen. Muistan vieläkin, miten toivoin päähineen nopeasti kuluvan tai menevän hukkaan ja unohtuvan niille teilleen, ettei vain opettaja näkisi sitä Alpon päässä. Pelkäsin koko loppukevään, että Oili-opettaja kysyisi minulta jotakin päähineestä. Miten minä voisin valehdella hänelle, että se olisi minulla tallessa, vaikka katalasti olin sen myynyt kaverille.
Oili. Nyt julkisesti pyydän sinulta anteeksi: anteeksi, opettaja, että menin sillä tavalla myymään kallisarvoisen ja hyvin ainutkertaisen lahjan. Kallisarvoinen se oli, koska sen vieläkin vuosikymmenten jälkeen niin hyvin muistan.

Haloo

Jos oli minulla menneinä vuosina vaikeuksia ostaa itselleni auto, kovin helppoa ei ole traktorinkaan hankkiminen. Ja tämä tarina on tosi.
Kaverini on ostamassa traktoria. Hän on pyytänyt monta tarjousta eri puolilta Suomea aivan virallisilta traktorikauppiailta. Suurin osa ei ole reagoinut tarjouspyyntöön mitenkään ja ne, jotka ovat reagoineet, ovat tarjouksen jättämisen jälkeen vaienneet kuin muuri. Oletuksena on siis ollut, että asiakkaan pitää aktiivisesti ostaa, kun perusloogisesti myyjän pitäisi olla se aktiivinen osapuoli.
No. Aktiivinen ostaja löysi kuin löysikin itselleen sopivan traktorin ja soitti myyjälle.
- Haloo!
- Reijo Salonen (nimi keksitty) täällä terve. Niin mihin tämä puhelu tuli?
- Alajärvelle.
- Anteeksi. Tarkoitin soittaa Traktorikauppa Oy:lle.
- On se.
- Niin. Teillä on sellainen (tuotteen kuvailua)...
- Joo. On niitä tuossa.
- Mitähän se maksaa, kun ei ilmoituksessa ollut hintaa.
- Jaa. Tuosta tiijä. Katotaan sitte ku tuut käymään.

Ja näin se homma etenee kovin monessa muussakin auto- ja traktorikaupassa. Ei saanut Reijo traktoria. Mutta minäpä ostin auton Urpolta, kun Urpo sen minulle viime talvena myi. Eikä siihen kaupantekoon mennyt kuin viisi minuuttia, kun ostajan ja myyjän toiveet kohtasivat asiallisesti ja johdonmukaisesti.

Ristikuulustelua vai rasvassa paistamista

Luin juuri ystäväni feispuukista, että hän oli onnistunut kärventämään 50 munatonta munkkia. Oliko hän siis paistanut pilalle puolen sataa reiällistä pullarinkulaa? Tarkoittiko munaton tässä tapauksessa kenties mautonta ja väritöntä? Ei varmaankaan, koska jos munkin kärventää, siinä on liikaakin väriä. Ja kärvennetty munkki saattaa maistuakin aika vahvalle. Tai sitten hän on jättänyt tahallaan tai vahingossa kananmunan taikinasta pois. En tosin tiedä, pitääkö munkkitaikinaan ylipäätään sekoittaa kananmunaa.
Munkin käristäjä on opettaja. Ehkä hän on mennyt luokkaan, nähnyt ison joukon poikia tekemässä sopimattomia ja saattanut nämä 50 munatonta munkkia (vertaus) vaikeuksiin. Tai kenties hän puhuukin mieskollegoistaan noin niin kuin ylipäätään naisen hahmossa. Miehet monesti pyrkivät hyppimään nenälle opettajanhuoneessa ihan vain perinteitä ylläpitääkseen. Tunnen tuon ihmisen vahvana naisena, joten hän on hyvinkin saattanut kärventää miespuoliset opettajatoverinsa ihan vain lapintaikuuttaan vaikkapa ketuiksi tai susiksi.
Keskiajalla lienee ollut ihan tavallista huvia näin vapun alla kärventää munattomia munkkeja, kun ei kurakeleillä ole ollut hauskempaakaan tekemistä. Silloin on kuumaa rasvaa käytetty paljon monipuolisemmin kuin tänään. Nykyisin ollaan niin pehmoja ja munattomia, että kärventämiseen riittää kunnon puhuttelu. Ja sekin pitää tehdä sopimusten mukaisesti, ettei joudu itse julkisen sanan ristikuulusteluun ja käristämäksi - munkiksi rasvakattilaan.

Paikallisradiot vaikenevat

Suomalainen paikallisradio täyttää 25 vuotta. Ja Radio Lakeus oli Suomen ensimmäinen, kaupallinen paikallisradio. Kilikilikili. Lampaankelloa soitettiin aina ennen kaupallista tiedotetta, jotteivät olisi arki ja unelma menneet aivan sekaisin.
Radiomainonta oli aivan uusi aluevaltaus eikä kenelläkään ollut aavistustakaan, miltä radiomainoksen pitäisi kuulostaa. Yksi jos toinenkin eteläsuomalainen konsultti kävi Puustellin kokoushuoneessa esittämässä omia visioitaan (audioitaan) tai amerikkalaisia kuunnelmanpätkiä. Ja täällä nuo illat unohdettiin nopeasti ja tehtiin kaikki aivan omalla kaavalla.
Hakolan veljekset Heikki ja Matti ja Linnan Juha tulivat juttelemaan minulle ja kysyivät mukaan Kalajoelle perustettavaan äänitysstudioon. Ja ennemmin kuin ikinä arvasinkaan olin täysivaltainen studion osakas ja muutaman viikon kuluttua radiomainonnan ammattilainen. Vakituisia äänimainosasiakkaita olivat AutoRefo Ylivieskasta, Nivalan Esso ja Sapuska Nivalan Teollisuuskylästä. Osallistuimme Suomen Markkinointiliiton ja Grafian radiomainoskilpailuihin ja pokkasimme parhaat palkinnot etelän kalliiden copywritereiden nenien edestä Nivalan Jätehuolto Kalevi Mehtälän toimintaa myyvällä radiomainosrallatuksella. Olimme aitoja maalaisia alusta loppuun ja se vetosi arvovaltaisiin tuomaristoihin. Radiomainosten lisäksi teimme kuntavideoita ja yritysesittelyjä.
Rönsy: Tehtiinpä Kalajoen kunnan videosta englanninkielinen versiokin ja kun ei muita spiikkereitä ollut juuri sopivasti käytettävissä, pyysin Nivalassa tuolloin vaihto-oppilaana olleen uusiseelantilaisen maorin spiikkaamaan. Olivat englantilaiset asiakkaat videon katseltuaan ja kuunneltuaan vähän hymyilleet tuolle eksoottiselle maorienglannin aksentille. No. Bisnes on bisnestä;-)
Radio Lakeus oli hyvä paikallisradio, sillä sen jutut koskettivat ihmisiä. Ne olivat omien kylien ja lähikaupunkien asioita. Mutta aika kulki nopeasti ohi ja radiot vaikenivat yksi toisensa jälkeen. Samat laulut, samat uutiset. Paikallisradiot muuttuivat alueellisiksi ja lakkasivat kiinnostamasta. Jokunen vielä sinnittelee ja onnea niille. "Kravun Kari täällä heippa." Prisma ja ABC ovat tulleet tilalle ja eetterissä on oudon hiljaista: vain yksitotisen tuttu ja tylsä kumina käy yli valtakunnan.

Kieltäydyn väkivallasta

Olen alkanut voida pahoin kaiken väkivallan edessä. Televisiosta en suostu enää katsomaan, miten ihmistä kiusataan. Olen siis ylittänyt väkivallan saturaatiopisteen. Nyt ei enää.
Jos ihminen käyttäisi prosentin (miksi ei samalla sata) siitä rahasta ja energiasta hyvän tuottamiseen, minkä hän käyttää pahan miettimiseen, tämä maailma olisi jo kauan sitten ollut paratiisi. Noin leikisti ajatellen.
"Merestä ihminen tullut on." Tuolla ajatuksella Lahtinen sai Hietasen mielikuvituksen kovasti liikkeelle."Ahvena." Ihmisen geenit siirtyivät meren aalloilta maankamaralle ja taistelu elintilasta alkoi välittömästi. Vahvimmat selviytyivät ja näiden geenit siirtyivät sukupolvelta toiselle. Ja jos eivät olisi siirtyneet, ihmiskuntaa ei enää olisi. Olisimme lisääntyneet ja täyttäneet maan ja tuhoutuneet tilanpuutteeseen. Tuota meille opetetaan ja sanotaan, että sotia pitää olla ja tappaa pitää, ettei vallan mahdottomaksi väkimäärä karkaa. Mutta vaikka kuinka vihaisit ja ampuisit naapureita hengiltä, pieni on sinun voimasi luonnon voimien rinnalla. Yksi henkäisy, ja kilttikin ihminen kaatuu. Yksi pyyhkäisy, ja ihmiskunta on kontallaan tai peräti hengetönnä. Ei tasapainon ylläpitämiseen tarvita väkivaltaa.
Luonto ei ole väkivaltainen. Se vain on lakiensa (mitä ne sitten ovat) alainen ja toimii niin kuin toimii selittämättä ja ilman suuria suunnitelmia. Minä uskon luonnon voimiin, mutta en väkivaltaan. Minä uskon, että jonakin päivänä syntyy väkivaltageenitön ihminen, joka jatkaa sukua intohimoisesti ja täyttää maan. Syntyy paratiisi, jossa taudit jylläävät ja luonto ärähtelee, mutta ihminen on onnellinen. Ei tarvitse pelätä, että joku tulee ja tekee pahaa.

Harmoniaa enimmäkseen

Huomenna on keikka. Lukkorengas soittaa vastaanottavalle yleisölle harmonista musiikkia keskimäärin kolmella soinnulla: E, A ja H. Tai jollakin muulla tuolla samalla kuviolla ykkönen, nelonen ja viitonen. A, D ja E tai C, F, G. Mahdollisuuksia on kuin hevosella ravikilpailussa: ravata tai laukata.
Viisi soittajaa virittää soittimensa samaan ääneen ja samalle hertsiluvulle 440 (tuosta voidaan taas alkaa vääntää kättä vaikka kenen kanssa) ja pian sovittujen sointujen yhteisestä ja yhtäaikaisesta otannasta muodostuu suloisesti soiva laulu tai soittokappale. Noita muutamia säveliä sopivasti sekoitellen syntyy mitä moninaisimpia melodioita. Ja kun kappaleen alussa on vielä hyvin tunnistettava fraasi, riffi, tuttu ja tuiki tavallinen sointukulku saa sydämen ja sielun.
Jotkut ihmiset eivät kovastikaan nauti tuosta kolmen soinnin harmoniasta. Olen kuullut puhuttavan Einojuhani Rautavaarasta, joka ei pidä rock´n rollia edes musiikkina semminkään kuin Jorma Panula, jonka mielestä koko rock olisi saanut jäädä keksimättä. Mielestäni noista ihmisistä itsestään puuttuu juuri tuo yksinkertainen harmonia. Heillä on sielussaan riitasointu, väärä sävel, joka estää kuulemasta juuri tuota yksinkertaista juurta. He ovat kuin leipureita, jotka koko elämänsä ovat saaneet tehdä leipää valmiiksi vaivatusta taikinasta, jonkun toisen juuresta nostattamalla.
Harmonia on myös ymmärtämistä. Kitarassa on kuusi erilaista kieltä. Ne eivät koskaan tapaa toisiaan (paitsi roskakorissa), eivät kosketa toisiaan (paitsi roskakorissa) ja silti ne varsin hyvin soivat keskenään, kun joku vain keksii tehdä niistä sopivan mittaisia painamalla kitaran kaulaa juuri oikeasta kohdasta. Soittaminen on soittimen ymmärtämistä, juuren ymmärtämistä. Harmoniaa. Enimmäkseen siis.

Huuto telaketjulta: valinnanvaraa

Minä olen mainosmies. Suunnittelen, hahmottelen, piirtelen, kirjoitan, sommittelen erilaisia viestejä, joiden tarkoituksena on saada ihminen ostamaan ja kuluttamaan, luopumaan keräämistään ja tienaamistaan lanteista ja seteleistä jonkun toisen hyväksi, mutta myös omaksi iloksi ja elämän mukavuuden ylläpitämiseksi. Asemoin kauniita kuvia hyvien tekstien kanssa mainiolle paperille ihmisten luettavaksi. Kiitos ei tosin aina ole kovin kaksinen.
- Tuota paskaa sitä tulee laatikkokaupalla.
- Kuka noita lehtisiä jaksaa lukea?
- Pelkkiä mainoksia taas...
Ja tuota rataa. Moni ei edes ujostele sanoa minulle noita asioita, vaikka tietää hyvin työni ja leipäni lähteen. Onneksi minä tiedän totuuden ihmisen elämästä. Ähäkutti. Jos mainospostin lähettäminen yhtäkkiä lakkaisi, tulisi uupelo elämä eteen. Olisi vaan pakko ostaa sitä, mitä sattuu eteen tulemaan, kun ei mistään muusta tietäisi. Tuota yritettiin iskostaa ihmisten mieliin rajanaapurissamme Neuvostoliitossa vuosikymmenten ajan, mutta niin vaan nousi kansa kapinaan ja panssarinteloille vapauden perään huutamaan.
Mainoslehtinen on siitä mukava, että se ei huuda eikä häiriköi. Se vain on nättinä ja täynnä tietoa monesta mukavasta asiasta. Tehdäänpäs pieni testi. Kun seuraavan kerran ajattelet ostaa jonkin esineen tai laitteen, mene suoraan kauppaan vaan, äläkä ollenkaan etsi tuotteesta tietoa lehdistä tai netistä tai esitteistä tai mainoslehtisistä. Menet vain kauppaan siltä istumalta ja kysyt vaikka: "Onko teillä Horna-saunankiukaan aluslevyä?" Muistelet, että sellaisia on joskus jostakin saanut ostaa. Siis jos tuollaista tarvitset. Jos ei ole, aja seuraavaan kauppaan tai seuraavaan kaupunkiin tai seuraavaan maahan ja kysele kautta kylpevän maailman, olisiko heillä Hornaa. Juuri tuon takia minä teen aamusta iltaan töitä. Juuri siksi teen tätä työtä, että ihmiset voisivat vertailla tuotteita ja hintoja keskenään kätevästi kotona joko lukemalla lehtisiä tai katsomalla netistä.
Joku sanoo nyt, että ne lehtiset ja muut mainokset laitetaan tuotteen hintaan vähän kuin päälle, lisäämään ja nostamaan hintaa. Ajatellaanpas taas sitä toista vaihtoehtoa. Joku valmistaa Amerikassa auton, hienon kuin mikä. Sen ostaa naapuri ja toteaa auton hyväksi ja mainioksi. Päätetään valmistaa tuhat samanlaista autoa. Siinä ne ovat kauniissa rivissä autotehtaan pihassa. Tai eivät aivan kaikki. Sata ensimmäistä on myyty sadalle naapurille. Ja siihen se kylä sitten loppui. Naapurikaupunkilaiset ostaisivat varmaan loput, mutta kun eivät tiedä koko autosta mitään. Ensimmäinen auto oli se kallein, seuraavat sata jo paljon halvempia ja nuo yhdeksänsataa jäljelle jäänyttä jo huomattavan edullisia ensimmäiseen verrattuna. Olisipa mukava, jos joku pudottaisi postilaatikosta nätin lehtisen: "Myytävänä hieno auto edullisesti naapurikaupungin autotehtaan pihalla. Valinnanvaraa on!"

Jos vain saisin jouten olla

Kun jäät irtoavat lautoiksi ja seilailevat merelle matkalla sulaen kokonaan, lentävät merien yli taas joutsenet kaulat pitkinä, nokat keltaisina ja ääni kevään koiton kiimasta käheänä, laskeutuvat jäitten vapauttamille avovesille ja uivat kevyesti kuin vetovoimaa ei olisi koskaan keksittykään. Ku, ku,kui, kuiooonk, kuioooonk!
Pitkä matka on takana ja melko pitkä ja ilmoiltaan kylmenevä matka vielä edessä kohti pohjoisen järven pesimäpaikkaa. Kompassin suunnat ovat tarkasti päässä, magneettineula tuskin värähtääkään, kun lintu nousee taas siivilleen, matkaa tuokion ja laskeutuu parinsa kanssa levähtämään ja syömään sulaan veteen, nousee välillä tepastelemaan jäälautalle kuin räpyläjalkojaan viilentämään ja solahtaa taas takaisin veteen kaulaansa ojentelemaan ja höyhenpeitettään sukimaan.
Laulattaa. "Jos vain saisin jouten olla, jos vain saisin jouten olla..."

Viisasten kanssa ei veikkailla

Jotkut eläimet ovat kuulemma viisaita: hevoset, koirat, varikset. No en tiedä. Miten hevosta voi sanoa viisaaksi, jos se luulee kovampaa ja kovempaa juostessaan pääsevänsä karkuun sitä lautaselle lyövää piiskaa. Tai miten koira uskoo aina vain saavansa häntänsä kiinni pyöriessään tai saalistavansa sen kilparataa konevoimalla kiertävän karvapallon. Jos hevonen olisi tosiaankin viisas, se potkisi kärryistä sen vimmatusti piiskaavan körilään ja talloisi sen kavioihinsa ja antaisi sellaisen opetuksen, että lakkaisi lyömästä viatonta eläinparkaa semmoinen piiskuri. Ja jos koira olisi todella luulon väärtti viisaudessa, se jäisi odottamaan sitä rataa kiertävää karvamöhköä kaikessa rauhassa ja nappaisi sen sitten vaikkapa istualtaan. Menisi siinä veikkaajalta kahvi väärään kurkkuun ja toto taikka koiraveto päin pyllyä. Se olisi minusta eläimeltä suurta viisautta: huijata Oy Veikkaus Ab:tä oikein hevon mitalla ja näyttää, että veikkaus on todellakin onnen peliä ja viisasten hommaa eikä sillä ole tiedon kanssa mitään tekemistä. Paitsi sen tiedon, että viisasten kanssa ei kannata veikkailla.

Oksettaa

Ihminen on ihmeellinen. Ihminen on ihmeellinen. Ihminen on ihmeellinen. Tuota ihmeellisyyttä minä ihmettelen joka päivä ja rakastan ja arvostan sitä yli kaiken.
Pissattaa. Minuun on siis kertynyt jotakin ylimääräistä, joka pitää poistaa. Ei tunnu lainkaan hassulta joko istahtaa pöntölle ja antaa somasti solista tai vaikkapa kesäaikaan pienessä nousuhumalassa metsän reunassa sorotella reippaasti puolelta toiselle. Aah. Jokapäiväinen puhdistautuminen on ihan mukavaa ja miellyttävää.
Mutta oksentaminen on epämiellyttävää. Puhdistautumista se sekin on, mutta eipä vain tunnu niin mukavalta. Mahaan sattuu, päässä huimaa, jaloissa heikottaa...
Kyllä luonto on taas ollut viisas. Jos oksentaminen olisi yhtä hauskaa kuin pari muuta tapaa poistaa ylimääräistä kuonaa, ihminen hamuaisi aamusta iltaan kaikkea pilaantunutta ja härskiä ruokaa, jotta pääsisi pian ilomielellä oksentamaan. Olisi siinä tervekin ruumis pian kaikenlaisesta pöpöstä ja basillista kylläinen ja hengenlähtö lähellä.
Mistä se ihmisen solu oikein tietää, mikä on mukavaa ja terveellistä ja miksi siitä epäterveellisestä tulee suolessa niin paha olo? Tuon osaa joku sanoin selittää, mutta vaikka osaakin, on tuota niin vaikea ymmärtää. Jos näin arkipäiväinen, aivan tavallinen ja hieman hävettäväkin (miksikähän se onkin niin hävettävä) asia on tosi vaikea ja monimutkainen ymmärtää, pitäisikö suhtautua kovin epäilevästi kanssaihmiseen, joka lohduttaessaan taputtaa minua olalle ja sanoo: "Ymmärrän sinua." Minusta tuntuu, että hän taitaa puhua palturia. Lähdenpä tästä siis...

Insinöörit hommissa: raakakumista älykumiksi

Ruotsalaisessa elokuvassa Ritsakauppias nuori poika löytää elämänsä ensimmäiset kondomit ja keksii täyttää ne heliumilla. Pian heiluvat iloisina nuppipäiset ilmapallot kerrostalon sisäpihalla ja lapset rientävät silmät säkenöiden niitä itselleen muutamalla äyrillä ostamaan, kunnes ahdasmielinen naisihminen ilmestyy paikalle neuloineen mokomat häväistyksen heiluvaiset kumipallukat puhkomaan. Mutta jäävät toki vielä riekaleet jäljelle eikä kestä kauankaan, kun poika jo keksii niistä hyvät ritsavärkit.
Elokuva kertoo 1900-luvun tienoon elämästä, ja kondomit näyttivät tuolloin kutakuinkin samoilta kuin nytkin. Ehkä olivat vähän jämäkämpää kumia, kun niitä jopa kehotettiin pesemään ja säilyttämään huolellisesti ja ripottelemaan perunajauhoja vähän päälle. Ja tujakasti lähti kivi kondomiritsasta.
Kondomin kehitys on kutakuinkin pysähtynyt. Ehkä se on nyt ohuempi kuin ennen, ehkä se on nyt muodokkaampi ja sulavalinjaisempi kuin vuosisata sitten, mutta periaate on sama: käsipelillä paikoilleen. Puhelin on käynyt parissa vuosikymmenessä valtavan suuren myllerryksen kenkälaatikon kokoisesta kannettavasta pienenpieneen kännykkään, mutta kondomi vain näyttää samalta. Kukaan ei ole vielä keksinyt älykumia. Sellaista, että kun sen noin suurin piirtein asettelisi sille kuuluvaan kohtaan miehen vartalossa, tuo älykumi oivaltaisi tuhannesosa sekunnin aikana tehtävänsä ja sujauttaisi kondomin tehtäväänsä tekemään eli suojana olemaan. Siihen päättyisi ihmettely, kumpi pää on oikea ja ehtiikö halu hävitä ennen kuin tuon on oivaltanut. Nimittäin monet miehet ja naiset haluavat toisiaan ja vain kondomin kanssa, mutta eivät halua alkaa kesken ihanan aktin opiskelemaan insinöörien ajatuksia, miten kondomi rullataan oikein peniksen päälle.
Tilanne nyt: kondomikotelo esiin (jostakin laatikosta tai takin tai toppahousujen sivutaskusta, kotelo auki (jos keksitään, miten kaikki hienot avaa/sulje-tarranauhat toimivat), kondomikelmu rikki kondomia repimättä ja sitten (vielä on halua jäljellä) aaaaarrgghhhhhhhh väärinpäin koko systeemi = ei kelaudu. Partneri nauraa jo, pippeli kutistuu uhkaavasti. Siinä meni sekin.
Tilanne tulevaisuudessa: kiihkeä rakastelu on lähestymässä kliimaksiaan, kondomi mukavasti ja helposti irti taustapahvista, ja lähelle peniksen kärkeä. Kemiallinen reaktio saa älykumin muistamaan: nyt! yippee! Ja tsup! Vikkelästi päällä kuin sähköhella.
"Olit uskomaton tänään!"

Puunhakureissulla

Mies istui aivan hiljaa kivenmurikoista rakentamansa korokkeen päällä ja katseli kallioista maastoa. Kaukana kohosi jyrkkärinteinen mäki ja lähempänä maisemaa rikkoivat siirtolohkareet, joista kolme lähintä muodostivat kuin seljälleen kaatuneen E-kirjaimen. Oli äänetöntä. Paleli. Aamusta asti ei pienintäkään risua ollut juossut ohi, ei vesan vesaa. Mukana tuotu nuotio savusteli, mutta kipinääkään ei enää näkynyt. Viimeinenkin hiilinokare oli loppuunpalanut.
Kahahti. Mies herkisti kuulonsa. Susi vai kettu? Saattoi se olla myös ilves. Mutta noista karvakuonoista mies ei ollut lainkaan kiinnostunut. Nyt piti saada takkatulelle ruokaa, palelevalle ruumiille lämpöä. Koivu se saattoi olla, mutta leppäkin kyllä kävisi. Kuusennäreiden hän antaisi kipitellä suosiolla ohi. Ne saisivat vielä kasvaa ja vahvistua. Keskimmäisen lohkareen takaa näkyi jotakin vihreää ja valkoista. Mies painautui aivan maahan kiinni ja hamusi vetonarua käteensä. Ryypyn nuppi oli vedetty ylös ja tankin bensamäärä tarkistettu. Terä kiilsi aamulla teroitettuna ja laippa oli kiiltävä kuin helmikuinen lumihiutale.
Hasshhhhhss. Latvus työntyi kiven takaa aukiolle, ja miehen pulssi nousi ja korvissa jyskytti ja oli vaikea hengittää. Raskain askelin suuri, viisitoistametrinen koivu laahusti mitään pelkäämättä eteenpäin katse suunnattuna kohti aukean toisella laidalla välkehtivää kirkasvetistä lampea. Mies laski kymmeneen, antoi koivun rauhassa kävellä lähemmäs ja hyökkäsi ylös makuupaikastaan, kampesi sahansa käyntiin ja huusi täyttä huutoa: "Huraaaaaaa." Koivu yritti kiihdyttää vauhtia, mutta kivikkoinen aukio hidasti sen juuria ja mies iski raivoisasti sahansa puun kylkeen. Saha ulisi ja miehen sormet kävivät valkeiksi puristuksesta ja jännityksestä. Ryskyen kaatui suuri puu keskelle kivierämaata. Ääntäkään päästämättä se otti hennoilla oksanpäillään tukea, mutta oksat pettivät, vihreät lehdet pelmahtivat ja kahahtivat ja suuri puu oli kuollut.
Iloisesti rätisi tuli metsämiehen nuotiossa, ja suuri pino koivuhalkoa oli kotiin vietäväksi. Kylässä oli illalla aihetta juhlaan. Pitkä kylmä aika oli päättynyt ja pian suuret uunit lämpiäisivät ja ihmiset riisuisivat peittonsa ja nauttisivat alastomina ihanaisesta lämmöstä.

Jos kukat, ruoho, heinä, pensaat ja puut olisivat eläimen kaltaisia, kukkien saaminen maljakkoon teettäisi paljon työtä, kanien ja lehmien ja hevosten olisi juostava ruohoruokansa kiinni ja taltutettava heinänsä viekkaudella syötäväksi, polttopuun hakeminen metsästä olisi työtä ja tuskaa tai sitten luvanvaraista metsästystä kuin nyt vaikkapa hirven metsästys on. Oli Luoja kaukaa viisas ja ihmiselle armollinen, ettei lihasta lämmitysainetta suunnitellut ja puusta pelkkää ruokaa. Oli Luoja kaukaa viisas.

Ukkojen aatoksia

Pari iltaa sitten alkoi Suomessa näkyä englantilainen televisiosarja, Ukot. Kun aikuiset miehet, ukot pohtivat elettyä elämää, toinen näistä herroista puki sanoiksi yhden parhaista, kauneimmista ja positiivisimmista ajatuksista, mitä koskaan olen miehen suusta kuullut: "Minä en enää ikinä voi kuolla nuorena." Minulle tuli leuhka olo, onnellinen olo, hieno fiilis. Minulla on elettynä uskomaton, railakas, hurvaton, muistoisa, ystävällinen, nautinnollinen, hyvien ystävien ja kavereiden täyttämä nuoruus, elävä elämä, oma kultainen nuoruuteni koko elämätön elämä edessäni. Ja muistin myös yhden varhaisen aamun, kun yksi pojistani tuli tuskaisesti itkien kylpyhuoneeseen kertomaan: "Janne on kuollut. Ajoi yöllä rekan kanssa kolarin." Janne kuoli kahdeksantoistavuotiaana kesäkuun alussa, kesän alussa, nuoruuden ja elämän alussa. Tuona aamuna päättyi yksi elämä aivan lopullisesti ja monen elämä muuttui paljon aikuisemmaksi. Nuoruuteen tuli suuri särö. Niin. Miten onnellista aikuisen ihmisen onkaan ajatella:"Minä en enää ikinä voi kuolla nuorena."

Puhun hiljaa rakkaudesta

Tämä tarina on minä-muodossa. Puhun siis itsestäni miehenä, en yleensä miehestä. Mitä muut miehet tekevät tai osaavat, ei kuulu tähän (paitsi kateutena jokaisen sanan ja rivin välissä).
Jos eläisin kivikautta, olisin nääntynyt näillä taidoillani jo nälkään ja tämä tarina olisi sikäli turha. En osaa metsästää enkä kalastaa. Tai ehkä osaisinkin, mutta olen ajatellut liikaa luomakuntaan syntyvien ainutkertaista elämää. Kalaa ja lihaa syön ja olen siksi hyvin ristiriitainen ihminen: annan siis jonkun muun tehdä sen, mihin minusta itsestäni ei ole. En ole oppinut tappamaan edes syödäkseni.
Puut kuivuvat liiterissä, jonka olen itse viimeistellyt. Ei minusta ole rakentajaksi, mutta osaan viimeistellä jonkun muun taitavasti aloittaman teknisen työn. Ja monet työkalut ovat suojassa aitassa, jonka katon, seinät ja lattiat olen paikoilleen vasaroinut, mutta rungon taas on tehnyt joku muu. En ole oppinut alusta saakka rakentamaan.
Kun täytin kuusitoista vuotta, ajoin moottoripyöräkortin, mutta vieläkään en ymmärrä moottoripyörän tekniikasta tuon taivaallista. Ihaillen katson toisten osaamista hyvin tarkasti jopa aivan vierestä, mutta koneeseen koskemaan minusta ei ole. Silti nautin ajamisesta ja liikkumisesta miehen lailla. Ja joskus jopa puhun tekniikasta aivan kuin siitä jotakin ymmärtäisin. Monet tekniset sanat ovat minulle kuin tupakkia tuskaiselle: kampikammio, venttiilikopan tiiviste...
Kun täytin viisitoista vuotta, pyysin isosiskoltani lahjaksi Kahlil Gibranin Profeetan. Kun hän oli mennyt sitä tamperelaisesta kirjakaupasta ostamaan, hänelle oli kerrottu tyttöjen tuosta kirjasta kovasti pitävän. Kun hän oli kertonut kauppiaalle pikkuveljen tuota kirjaa lahjaksi pyytäneensä, kauppias oli vastannut vain: "Aha."
Mutta vaikka en rakenna, en kalasta, en metsästä, en osaa tehdä koneille mitään, olen silti miesten mies sisimmässäni. Puhun hiljaa rakkaudesta.

Hurraa tekojäälle

Ennen kuin keksittiin nimitys tekojää, puhuttiin keinojäästä. Muistelen joskus kuulleeni sellaisen tilaston, jossa verrattiin Suomen ja Ruotsin jäähallien määrää. Suomessa oli tuolloin kaksi jäähallia ja muutamia kymmeniä keinojäitä Ruotsin kymmeniä jäähalleja ja lukemattomia keinojäitä vastaan. Ruotsalaisilla oli enemmän rahaa valmistaa keinojääkenttiä ja -halleja.
Kun joulukuuseen suihkutetaan teko-/keinolunta, ei sitä tehdä millään lumitykillä, vaan ruiskutetaan painepullosta. Eikä se ole mitään oikeaa lunta, vaan jotakin muovisekoitetta. Sähkökynttilöitä ei valuteta steariinista, vaan ne puristetaan muovista. Tekohampaita ei vuoleskella vaikkapa lehmän hampaista ihmissuuhun sopivaksi, vaan ne muovaillaan joko metallista tai muusta suussa sulamattomasta aineesta. Mutta tekojääpä onkin oikeaa jäätä. Se on tehty luontoa matkien tavallista vettä jäähdyttämällä ja jäädyttämällä. Ja niin kuin minä lapsena ja vielä vähän vanhempanakin mietin, miten ihmeessä keinojää saatiin luistamaan oikean jään tavoin. Miten muovi kesti luistimen alla?
Elin keinojään illuusiossa, kunnes kyllästyin koko ajatukseen tietoisuuden rajamaille laskeutuessani ja kaadoin lasin puolilleen vettä, kolmasosan Koskenkorvaa ja heitin sekaan muutaman keinojääkuution jääkaapin pakastelokerosta.

Sen kirkkaana näen

Nykyaikainen siti-ihminen on vieraantunut puhtaasta vedestä yhtä kauaksi kuin kala kuivalta maalta. Puhdasta vettähän tulee hanasta, sehän on selvää. Tai sen voi ostaa kaupasta. Se on kirkasta ja raikasta ja valmista juotavaksi. Puhdasta vettä tulee lähteestä ja tunturipuroista. Myös vuoripurot ovat aivan oivallisia juomaveden lähteitä.
Mutta kaivetaanpas kaivo. Tunkeudutaan muutama metri maan sisään ja katsotaan, miten käy: tuleeko vettä. Muistan lapsena kaivelleeni saappaan kantapäällä pieniä kolosia ja muistan senkin, että nuo koloset täyttyivät nopeasti vedestä. Siksipä en juuri suosittele kaivonkatsojia varpuineen, sillä jos maassa on vettä, se osuu kyllä aivan varmasti myös monimetriseen kaivoon.
Kaivo on kaivettu ja se alkaa vähitellen täyttyä. Mutta mitä ihmettä: vesi on aivan ruskeaa ja savista, vaikka sen pitäisi olla kirkasta ja juotavaa, kun se kerran maan alla virtailee. Malttia! Annetaan kaivon täyttyä ja katsotaan viikon kuluttua uudestaan veden väriä. Hmmm. Samaa savivelliä se on vieläkin ja jano jo alkaa vaivata. Tyhjennetään siis kaivo. Kova homma ja hiki tulee ja omat nesteet valuvat hikenä tantereeseen. Mutta eipä hätää. Kun kaivo on täyttynyt muutaman kerran ja tyhjennetty yhtä monta kertaa, vesi alkaa vähitellen muuttua kirkkaammaksi. Kestää kuitenkin viikkoja ennen kuin vettä voidaan käyttää edes arkiaskareisiin saati juomavedeksi.
Ennen vesi nostettiin kaivosta. Tänäänkin vesi voidaan nostaa kaivosta ja pumpata syvältä maan alta tai suodattaa joesta tai järvestä tai se voidaan ostaa myös kaupasta. Mutta ensin se pitää saada juomakelpoiseksi. Jos joskus hanasta tulee harmaata tai sakkaista vettä, siti-ihmisen karvat nousevat pystyyn. Sanonpahan vain, että ei kannata hermostua. Lukematon määrä ihmisiä tekee kaikkensa, että tuo puhdas, juomakelpoinen vesi tulee kotiin asti yhtä hyvänä kuin se oli maailman luomisen aikoina.
Olen tehnyt elämäni ensimmäistä kaivoa siis. Olen seurannut, miten vesi vähitellen kirkastuu kovan uurastuksen tuloksena. Ei ole helppoa hommaa saada puhdasta vettä, mutta iloinen olen, kun sen joskus kirkkaana näen.