Suomen ensimmäinen naispiispa, Irja Askola toi eilen kirkkonsa terveiset presidentinlinnaan ja sieltä käsin lähes jokaiseen televisiokotiin. Hyvät olivat terveiset: maailmaa muuttuu, Eskoseni, ei voi mitään. Kun kuuntelin piispan viestiä, muistin oman lapsuuteni ensimmäisen ja viimeisen pyhäkoulureissun.
Naapurin lapsilla oli kammarin seinälle pärekattonaulalla lyöty pahvinen kuva paimensauva kädessä pellon keskellä seisovasta Jeesuksesta. Pellolle oli liimailtu sinne tänne lampaita, neliskanttisia paperipaloja. Katsoin noita pahvitauluja kateellisena. Mistä ne olivat peräisin? Lapset kertoivat käyvänsä pyhäkoulussa, ja sieltä sai joka kerta yhden tai joskus useammankin lampaan mukaansa taulun Jeesukselle paimennettavaksi. Päätin uskaltautua mukaan pyhäkouluun.
Istuin ensimmäisessä penkkirivissä. Pyhäkoulunopettaja tervehti meitä ja muistutti edellisestä sunnuntaista, jolloin oltiin laulettu jokin virsi. Päätettiin aloittaa tuolla tutulla virrellä, siis kaikille muille tutulla virrellä. Häpesin, kun en osannut tuosta laulusta sanaakaan. Opettaja vilkaisi joskus minuun kuin toruen, miksi ei laulu sujunut. Meillä ei ortodoksisessa kodissa juurikaan virsiä veisattu, kun se ei kuulunut muutenkaan asiaan. Eikä varmaankaan olisi veisattu, vaikka olisi kuulunutkin.
Pyhäkoulu päättyi ja lapset saivat lampaansa. Olin tilanteesta ujona ja hiljaisena enkä osannut tai uskaltanut mennä omaa lammastani perimään. Eihän minulla ollut Jeesustakaan sille paimeneksi. Niin lähdin yksin kotiin hämilläni ja pahoilla mielin. En ollut osannut veisata virttä, en tiennyt vastauksia edelliskerralla opetettuihin raamatunkohtiin perustuviin kysymyksiin. Naapurin lapset sen sijaan suunnittelivat kukin parasta paikkaa omille lampailleen Jeesuksen jalkojen juureen. Minä en tuolloin ymmärtänyt, miksi minulle ei annettu omaa Jeesusta puhumattakaan lampaasta.
Vuosia myöhemmin ystäväni pyysi minua omalle rippileirilleen isoseksi. Olin innolla lähdössä mukaan, mutta minua ei sinne kuitenkaan huolittu. Olin ortodoksi eikä ollut hyväksi minun mennä evankelisluterilaisen kirkon rippikouluun muille ikäisilleni ystäväksi. Tosin minulta jäi nuoruuden huumassa oma kristinoppikoulu käymättä, mutta Jumalasta tiesin kuitenkin melko paljon. Ja olin halukas aina uskovaisten asioista keskustelemaan. Ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että olin pari kertaa ollut tunkemassa itseäni sellaiseen paikkaan, johon en missään nimessä kuulunut.
Piispa Irja Askolan terveiset tulivat kotiin. Maailma muuttuu monikulttuurisemmaksi. Tuon olen jo onneksi itse saanut kokea käydessäni montakin kertaa Nivalan kirkossa ehtoollisella. Eivät ole pyytäneet alttarilta poistumaan, vaan olen veren ja ruumiin saanut rauhassa maistaa.
Olen lampaani saanut Jeesukseni paimennettavaksi. Liimasin sen vähän kauemmaksi, ettei kukaan vahingossa astu sen pienille, hennoille sorkille, ja että se saa syödäkseen jaloin porkkaamattoman, rehevän ruohon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti