Olisin aamulla tarjonnut pullakahvit todelliselle sankarille, mutta hän ei huolinut. Luuli minun pelleilevän, mokoma. Mutta olin enemmän tosissani kuin kukaan uskoikaan. Harvoin pääsen kuulemaan sellaista tarinaa, jonka hän minulle kertoi. Harvoin noita tarinoita kukaan jää kertomaan.
Mies ajoi henkilöautolla nelostietä ja nuosi ylös mäkeä laaksoisen maiseman kohdalla, ja mäen takaa vastaan ajoi täysperävaunurekka ja rekan vieressä matalana ja näkymättömänä henkilöauto miehen kanssa samalla kaistalla. Välimatkaa oli kymmenisen metriä ja aikaa tehdä päätös noin puoli sekuntia. Neljän ihmisen elämä oli päättymässä muutamassa sekunnin kymmenyksessä. Mies näki vastaantulevan auton kuljettajan kauhuntäyttämät silmät ja hän käänsi autonsa ulos tieltä ehtimättä tai haluamatta jarruttaa. Jos hän olisi jarruttanut, nuo viimeiset sadasosasekunnit olisivat kuluneet ja autot törmänneet keulat vastakkain.
Kukaan ei loukkaantunut tuossa vaarallisessa tilanteessa: ei ollut sähköpaalua tien varressa, ei katuvaloja, ei siltarumpua, ei jalankulkijoita, ei pyöräilijöitä. Vastaan tulleen auton kuljettaja lyyhistyi tielle itkemään säikähdystään ja pyysi hysteerisenä anteeksi, ettei ollut miehen autoa nähnyt lähtiessään ohittamaan rekkaa. Autossa oli kolme nuorta naista. Ja nyt tienvarressa itki kolme elävää, nuorta naista ja heitä lohdutti elävä mies. Ihminen, joka on onnistunut kuoleman väistämään, olisi tuon kahvin ja pullan ansainnut. Maksoi sen kuitenkin itse, kun luuli minun pelleilevän, mokoma. Mutta en minäkään sentään kuoleman kellistäjän kanssa viitsi pelleillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti