Kun televisiossa alkoi Kakola-niminen sarja nuorista pikkurikollisista oikeassa vankilassa ikäänkuin ennakkoon tutustumassa tulevaisuuteensa, ammattikasvattajat älähtivät. Sanoivat, ettei niin saa tehdä missään nimessä. Ei saa viedä lapsia vankilaan edes leikisti, ei saa näyttää niin realistista kuvaa mahdollisesta tulevaisuudesta, sillä se saattaa aiheuttaa ylitsepääsemättömiä traumoja ja ahdistusta. Mutta ohjelma kuitenkin esitettiin. Parin päivän yksinäisen sellipäivän jälkeen pojat saivat sellikaverin, entisen linnankundin, oikean rikollisen, kovan jätkän. Tosin miehet olivat jossakin vaiheessa elämää huomanneet, että on toinenkin vaihtoehto niille peräkkäin oleville päiville, jota elämäksi kutsutaan. Nyt he olivat pojille sellitovereina kertomassa, ettei niin kovin hienoa ollut ollakaan oikea vankilakundi.
Muutaman päivän jälkeen miehet sitten lähtivät Kakolasta. Mutta noiden muutamien päivien aikana he olivat kukin tahoillaan ystävystyneet ja tulleet tuttaviksi näiden nuorten poikien kanssa. Useimmille he olivat ensimmäiset oikeat miehet elämässä. Monet pojista huomasivat, että aikuinen mies voi olla hyvä ystävä, kaveri, jolle voi puhua ja joka kuuntelee. Itku tuli pojilta, itku tuli miehiltä ja minulta.
Isä puuttui monelta pojalta, mutta se oli ollut siinä tuokion verran selliä jakamassa ja kuuntelemassa. Isä puuttui, mies puuttui, tuki puuttui, henki puuttui, sielu puuttui, neuvo puuttui, ohje puuttui, opas puuttui, ystävä puuttui, arvo puuttui.
Ja sitten sanottiin uutisissa: monet suomalaiset lapset eivät koskaan ole saaneet yhtään joululahjaa. Koti on köyhä, elämä tavalla tai toisella monen asian ulkopuolella. Nyt ei saa hurskastella: eiväthän ne lahjat joulussa ole tärkeitä. Kyllä ne lapselle ovat tärkeitä aivan varmasti. Lahjat ovat lapselle yhtä tärkeitä kuin ovat kaikki muutkin tärkeät asiat. Ja ilman noita tärkeitä asioita ei maailmassa ole kenenkään mukavaa kulkea mihinkään - ei ilman isää tai äitiä, jotka muillakin ovat, ei ilman lahjoja, joita muutkin saavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti