Poliisiauto pysähtyi kahvilan eteen ja pari rotevaa poliisimiestä astui ulos kesäaurinkoon. Toinen riisui luotiliivinsä ja heitti sen auton etupenkille. Sitä ei kai tarvinnut aivan välttämättä tavallisella aamukahvireissulla pikkukaupungin uneliaassa keskustassa yllään pitää. Kuitenkaan.
Istuttiin kahvilan terassilla ja nautittiin keskikesän paahtavasta auringosta, kuumasta kahvista ja pehmosämpylästä. Juteltiin niitä näitä, kun poliisit tulivat seisomaan pöydän viereen. Olivat tulleet saattamaan vanhempaa konstaapelia eläkkeelle, kertoivat. Odottivat siinä seisoskellen miestä saapuvaksi jostakin. Sain idean. Mitenkähän kauan juoru kulkee kymmenen tuhannen asukkaan kaupungissa ennen kuin se on kiertänyt koko ympyrän ja minäkin kuulen siitä? Niinpä istahdin poliisimiesten jalkojen juureen ja nojasin polviini. Molemmat tietysti katsoivat minua hämmästyneenä ja ehkä joku kadulla ajanut autoilija tai pyöräilijä tai kävelijä näki tilanteen myös. Toivottavasti. En sitä ehtinyt tarkistaa, kun itse nojasin rintaa polviin. Tilanne oli ohi muutamassa sekunnissa. Ihmissilmä on kuitenkin nopea, ja nähdyn kuvan siirtyminen silmistä aivojen käsittelyyn kestää millisekunteja. Lopun hoitaakin sitten mielikuvitus. Nähty on aina totta, mutta kun kuva piirtyy muistiin ja aivot alkavat sitä kuvaa pian analysoida, merkitykset syntyvät katsojan päässä, ajatuksissa. Toinen näki minussa sairaan miehen, toinen humalaisen, kolmas jotakin muuta. Poliisit näkivät vain miehen, joka sitoi kengännauhojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti