Voodoo Child työntää puisen tikun suoraan tajuntaan, ja tikku pysyy sielussa tanakasti pystyssä elämän loppuun asti kuin heinäseiväs syyskesäisellä pellolla. Kitara on puhunut ja puhuu edelleen itsekseen kuin vanhus kiikkutuolissa: aivan omiaan, mutta itselle mieluisia asioita. Hyvä ystäväni nuoruusvuosilta, Jimi Hendrix soitti tuon lapsimelodian minulle monta kertaa, ja vielä haudan takaa kuulen tuon miehen vääntävän Fenderinsä kielet oikealla kädellä solmuun, miten haluaa. Kitaraansa hän ei itse tehnyt, mutta viritti sen mieleisekseen.
Harrikkamies haroo partaansa tien varressa ja miettii, mitä tehdä. "Ei lupaa mitään. Tänään se ei lupaa minulle mitään." Pyörä ei käynnisty eikä mies ymmärrä, mille pitäisi ryhtyä. Hän tuntee harrikkansa läpikotaisin, jokaisen tuumapultin ja mutterin, laakerin ja tiivisteen. Pyöränsä hän on itse tehnyt. Sitä ei tehnyt kukaan muu. Ja kone käy taas kohta ja kuljettaa miestä maailman ääriin.
Työnnän blugin kitaraan ja polkaisen koneen käyntiin. Born To Be Wild. Sen soitan. Tyrkkään soinnun toisen perään silmät kiinni. Bensa loppuu, kun letku on irti. Laitan kitaran telineeseen ja laskeudun kontalleni pyöräni viereen. Bensiini valuu asfaltille enkä keksi siihen mitään syytä. En huomaa irronnutta letkua. Sulake palaa ja kitara vaikenee. Valot sammuvat ja ihmiset huutavat: "We want more!" Kitaraani en itse tehnyt, harrikkani päälle en mitään ymmärrä. Mutta minulla on soittajan sielu, harrikkamiehen habitus: hammashihna kielien paikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti