Tämän viikonlopun aikana on aurinko paistanut ja helle hellinyt, mutta silti astiani on tulvinut räystään alla yli äyräitten. Paradoksi.
Jaoin yhden vuorokauden elämääni kaikkien eurooppalaisten harrikkaharrastajien kanssa. Nautin niistä ihmisistä ja heidän seurastaan, vaikka en ehtinyt puhutella kuin muutamaa. Sain kuitenkin puhua suomea, ruotsia, englantia, sanasen saksaakin. Ystävällisiä sanoja. Kiitoksen sanoja. Ohjeita. Neuvoja. Viisauksia. Arkipäiväisyyksiä. Pikkupuhetta. Mutta pääasiassa ymmärsin ja tulin ymmärretyksi.
Kuulin suru-uutisenkin. Lentäjä kuoli koelennolla mitättömän tuntuisen erehdyksen vuoksi. Itketti. Kuolema itketti. Enemmän itkin kuitenkin sen elämän vuoksi, joka tuon kuoleman joutuu kestämään.
Kadotin vuosia sitten ystävän ja nyt sain tietää syyn. Olen avuton ja peloissani: liian pieni astia noin suurelle vesimäärälle. Mutta kun kaadun, yritän nousta. Jos toinen kaatuu, koetan nostaa. Jos itse ei pääse, toinen ehkä auttaa. Auttaa, jos ojennan käden olinpa nostaja tai nostettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti