Rutattuja papereita, mustetahroja, sulkakynänpätkiä ja katkottuja ruotoja: lattia näytti kaatopaikalta. Runoilijan mustanharmaa hiustukko huojahteli ilmavirrassa tuolin selkämyksellä. Oli taas revitty aamusella hiuksia ja ripoteltu tuhkaa päälle. Nivusissa majaili tunne, että jotakin olisi pitänyt päästä tekemään. Vaimo oli herätessä ollut kiukkuinen ja sännännyt sängystä kuin kettu kolosta, vaikka herra runoilijalla runosuoni oli pullistellut pyjamassa. Jo illalla oli runoilija hellästi pyydellyt, vaatimalla vaadiskellut, loppusoinnuillakin yritellyt, mutta ei ollut tullut tulosta. Ennen unta vielä oli piirrellyt mies paperiin kauniin sydämen ja mielitietylleen sen näyttänyt, Annelille, anellut Annelia, anelemalla anellut, anelmoinut.
Iltapäivällä sitten juuri, kun uusi runo oli ollut putkahtamaisillaan ja kirjaseen päätymäisillään, Anneli-mielitiettyinen oli silmät sirrillään miestään katsellut, suutaan suippeasti muikistellut ja herra runoilijan huumeiseen tilaan eleillään elämöinyt, unelmille siipiä kasvatellut, siivet hymyjen höyhenpeitteellä päällystellyt, korkeille vuorille kannatellut, pilviä tavoittamaan taputellut, kuutakin kurkottamaan kannustellut.
Niinpä sitten istuskeli herra runoilija puhtaan paperin ääressä ennen illan hämärää ja oli silminnähden onnellinen. Kalenteriin ilmestyi joulukuun toisen päivän kohdalle kaksi uutta naisen nimeä päivän kokemusten sinnikkäästi saattelemina:
aamun Anelma ja iltapäivän Unelma. Onnea molemmille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti