Tuskin koskaan olen ollut kauempana autoajelulla kuin tänä aamuna. Kävin Lestijärvellä. Nivalasta sinne on Tiehallinnon välimatkataulukon mukaan 76 kilometriä ja ajoaika 80 kilometrin keskituntinopeudella 57 minuuttia. Tuona aikana ehti maahan tulla upouutta auringonvaloa seitsemän kertaa. Mutta ei tuo vielä mitään. Minä olinkin kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Jos siellä asti joku jäisi odottamaan auringon nousua, voisi käydä aika pitkäksi.
Tiellä ei ollut ketään muita kuin minä. Ajattelin kaikenlaisia konnia, jotka nyrkittävät ja kiusaavat toisia konnia ja jotkut jopa aivan viattomia ihmisiä niinkin kaukana jostain kuin kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Eikö tällainen pieni ja suhteellisen monimutkainen rakennelma kuin ihminen ole liian hieno koneisto väärin kohdeltavaksi ja kiusattavaksi.
Mietin muutama ilta sitten näkemääni elokuvaa, jossa vanha nainen opetti lapsenlapselleen syntymän ihmettä. Hän antoi lapsen käteen parsinneulan ja toiseen käteen riisikupin ja pyysi lasta kaatamaan riisin niin, että riisinjyvä tarttuisi neulankärkeen. Aikansa riisiä neulankärkeen kaadeltuaan tyttönen totesi, ettei se siihen koskaan tarttuisi. Neula oli liian tylsä ja riisinjyvä liian kova. Yhtä harvinaista ja vaikeaa on syntyä uuteen elämään kuin saada riisinjyvä tarttumaan neulankärkeen.
Ajelin hyvin kaukana ja olin hyvin harvinainen ilmestys. Ypöyksin kahdeksan miljardin valovuoden päässä jostakin. Olin siis hetkisen aikaa tosi pieni enkä taida tuosta koskaan suuremmaksi kasvaakaan. En halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti