Oli jouluaatto. Maa lepäili lumivaipassaan (sanopas noin vaippaikäiselle, jo puhumaan oppineelle lapselle: näet hämmästyneen ja ajattelevaisen ilmeen - lupaan). Kuusi seisoi uljaana joulu-uniformussaan ja kynttilät valaisivat huonetta. Televisiossa lumiukko lensi halki talvisen taivaan ja lasten mieli oli odottavainen ja iloinen. Uusi ohjelma alkoi. "Kinkun tie joulupöytään."
Sika seisoi keskellä lattiaa. Mies kohotti pistoolin ja tähtäsi sikaa otsaan. Pam! Vähän aikaa sika keinuskeli sorkillaan ja heilutti kärsäistä päätään kunnes kaatui kuolleena lattialle. Lapset ruutujen ääressä mykistyivät täysin, katsoivat toisiaan ja pillahtivat suuriääniseen itkuun. Joulupossu tapettiin kesken jouluaaton odotuksen meidän olohuoneen nurkkaan. Tuo oli muistini mukaan ensimmäinen tositeeveeohjelma, mutta vaikka olenkin sitä mieltä, ettei ihmistä saa vierottaa tosielämästä, joulupossun teurastus jouluaattona lastenohjelmien välissä oli vähän epäonnistunut idea. Se oli shokkihoitoa vaippaikäisille.
Tänä aamuna minulle sitten kerrottiin tarina, miten joku oli heittänyt kuolleen porsaan emakon karsinaan ja emakko oli sen possun pistellyt suihinsa kuin minkä tahansa muun ruuan. Ja heti perään joku toinen kertoi tarinan villisikafarmarista, joka syötti kuolleen lehmän omille sioilleen. Mikäs siinä. Tosielämää tuo on ja arkea monellekin. Mutta siinä aamupalavoileipää syödessäni tarkistin vielä, ettei leivällä ollut sikaa eikä muutakaan lihaa.
Näin joulun alla on tietysti hyvä puhua jouluruuasta. Mutta jos joulupöydässä on sikaa, nahkiaista ja vaikkapa rapua (sitä ei monesti joulupöydässä näe), vaihdan pöytää. Ihminen on sitä, mitä se syö. Jos Juice vielä eläisi, hän varmaan kirjoittaisi Raadonsyöjän joululaulun:
Joulupöytään possun kinkkua paista,
rapua ja rapeaa nahkiaista.
Ja äärellä seimen me veisataan:
kyllä raato saa miehen jaksamaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti