Istuin kotini portailla kädet poskilla kyynärpäät polviin nojaillen ja suunnittelin. Katsoin vuoroin itään ja vuoroin länteen, sitten katsoin taas itään ja taivaankaaren kautta länteen ja kuvittelin tuon matkan mielessäni moneen kertaan. Kuvittelin käveleväni taivaankantta pitkin. Ensin kävelisin vähän matkaa itään tietä myöten, nousisin taivaankannelle ja laskeutuisin lännessä alas samalle tielle ja kävelisin rallatellen suunnatonta kokemusta rikkaampana taas kotiin. En minä silloin noita ilmansuuntien nimiä osannut, mutta suunnat ymmärsin. Olin neljän tai viiden ikäinen. Ehkä nuorempikin. En muista, mutta ei sillä olekaan mitään väliä. Tieto ei ollut vielä pilannut minun unelmaani.
Taivaankansi oli lasia, läpinäkyvää. Sitä pitkin saattoi kävellä, mutta siitä huolimatta en ihmetellyt, miksei siellä koskaan ketään näkynyt kävelemässä. Minulle kai riittivät linnut ja tieto siitä, että myös ilmassa voi liikkua. Muistan vielä sen ihanaisen tunteen, kun suunnittelin tuota matkaa, mutta aivan yhtä hyvin muistan myös sen, kun ymmärsin matkani mahdottomuuden. Vaikka kuinka yritän muistella, en saa mieleeni, syntyikö unelma ja tuhosiko ymmärrys sen saman istumatuokion aikana. Mutta muistan tuhon tunteen ja kysymyksen mielessäni: "Miksi ei, vaikka se näyttää niin käveltävältä?"
Paljon myöhemmin saatoin kuitenkin tuon unelmieni retken toteuttaa. Hyppäsin laskuvarjolla lapsuudenkotini pellolle. Alas liidellessäni katselin kaikessa rauhassa maisemaa, jokea, peltoja, taloja, tietä idästä länteen ja ajattelin, ettei käveleminen taivaankannella näyttänyt vieläkään mahdottomalta: kansi näytti entistäkin kaarevammalta. Kun joku katsoi minua alhaalta, näytti varmaan siltä kuin olisin taivaankaarella matkalla kotiin.
1 kommentti:
Ihana tarina!
Lähetä kommentti