Ihminen voi olla aivan yksin, ilman ystävää, ilman kavereita. Mutta näinä aikoina yksinäisen ihmisen tunnistaminen on äärimmäisen vaikeaa, jos yksinäinen ei halua tunnustaa olevansa yksin. Seurailin suuren suomalaisen kaupungin keskustan suuressa ostoskeskuksessa nuoria, jotka kulkivat joko suurissa tai vähän pienemmissä ryhmissä, kaksin tai aivan yksin. Mutta kukaan ei näyttänyt päällisin puolin olevan lainkaan yksinäinen. Huolimatta ryhmän koosta kaikki puhuivat kännykkään tai laittoivat tekstiviestiä tai vuorostaan lukivat jonkun laittamaa viestiä. Kaikki tuntuivat olevan kauttaaltaan hyvien ystävien ympäröiminä niin tasa-ajassa ostarin lattialla kuin virtuaalimaailmoissakin.
Sim, sim, sim, uppaappa dupa dupa, sim, sim, sim...Joku oli kuitenkin aivan yksin. Ehkä jonkun puhelimessa ei ollut lainkaan verkkokorttia, ehkä jonkun puhelin oli kokonaan suljettu, kun saldoraja oli mennyt yli maksetun. Mutta silti haluttiin antaa oman pään ulkopuolelle viesti, että kaikki asiat ovat kunnossa, ystävät soittavat, kaverit lähettävät mukavia viestejä, joku kaipaa, joku tervehtii, joku muistaa, joku rakastaa. Kaveri kulkee siinä vierellä, mutta halutaan kuitenkin uskotella kännykkää tuijottamalla, ettei hän ole ainoa. Joku muukin kilpailee hänen kanssaan toisen suosiosta. Kännykällä on helppo luoda ystävyyden illuusio. Pippip, pippip:" Elisa: Matkapuheluhinnat EU-maahan 0,4797 e/min..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti