Tuli on hiipunut ja kaareva kylkiluu lojuu kauttaaltaan kaluttuna miehen vieressä. Kumiseva kuorsaus tärisyttää luussa repsottavaa kalvoriekaletta, ja iltalintu ojentelee etäällä siipiään uskaltamatta lehahtaa lentoon ja viimeistelemään luuta vitivalkoiseksi, putipuhtaaksi. Mies säpsähtää omiin ääniinsä ja nousee istumaan ja kuuntelemaan, oliko se hän vai joku muu. Ei näy muita. Muutama punahehkuinen, ohuesti väräjävä kekäle savuaa vielä nuotiossa, tirisee hipihiljaa kuin hiiri ottaisi karheassa nurmessa pienen pienen askeleen. Haukottelee, venyttelee, tyhjentää äänekkäästi ilmaa suolesta ja nuuhkaisee. Liha on väkevää murkinaa ja saa miehen uniseksi ja toimettomaksi. Nuuhkaisee vielä uudestaan. Outo haju. Nostaa mies maasta ohuen kepin ja haistaa sen päätä. Nenänpäähän tarttuu mustan muikea tippa. Levittelee mies nesteen naamalleen ja toivoo siitä suojaa illanhämärissä hyökkääviä hyttysiä vastaan
Eipä ole mitään tekemistä maailman alun metsämiehellä. Jousen jänne on jo punottu ja kaarelle kiristetty, kivipäiset kärjet ohuella juuririhmalla nuoleen kiinnitetty. Eilen. Kesä kuumottaa eikä vaatettakaan tarvinnut. On hiljaista ja joutilasta. On rauhallista ja tyyntä. On. On vain. Tänään. Huomennakin.
Tuli uusi kesä. Pihat ja pellot kaipasivat huolenpitoa: ruohonleikkuri, päältäajettava, traktori, auto, peräkärry, kaivinkone, kuorma-auto, mönkijä, mottoripyörä, mopo, nosturi, katepillari, puimuri, silppuri...
Eipä tiennyt kivikauden mies, minkä kiireen haistoi pierunsa perästä. Ei tiennyt, että tuo mustan muikea tippa vielä jonakin päivänä juoksuttaa miestä maapallon äärestä toiseen eikä hetken rauhaa näy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti