Kun Suomi juhli jääkiekon maailmanmestaruutta Helsingin Kauppatorilla ja Vesa-Matti Loiri lauloi elämän väliaikaisuudesta, nousi kansan hurratessa ja lippuja heilutellessa mieleeni muisto yrityksestä ja kannustuksesta ja elämän herkästä hiipuvuudesta: elo ihmisen...
Minulla oli suuri henkinen vaikeus oppia saksankieltä, mutta yksi opettaja ei luovuttanut. Leena-Kaija jaksoi uskoa ja kannustaa ja kehua, miten kauniisti lausuin kieltä ja miten helppoa saksa olisi, kunhan vain oivaltaisin sen perusajatuksen. Mutta olin jo aikaa sitten päättänyt ja oli minulle kerrottukin, etten sitä voisi ikinä oppia. Kaksi vuotta istuin Leena-Kaijan tunneilla ja kaksi vuotta opettaja uskoi ja yritti. Ja kaksi vuotta minä vastustin ja tein kaikkeni ollakseni oppimatta.
Nyt olen aikuinen mies. Nuo pari yhteistä vuotta opettajani kanssa samassa luokkahuoneessa olivat kuin hiekka tiimalasissa, kuin tuuleen häviävä tuhka, kuin väräjävä ilma puiden lehdissä, kuin kesäisen taivaan hajoava pilvi, kuin valkoinen vaahtohattara kosken vieskassa. Ne ovat olleet, mutta muille niistä ei ole jäänyt jälkeäkään, ei sellaista hyötyä, mitä elämän ponnistuksista pitäisi jäädä. Minulla ovat toki muistot, mutta Leena-Kaijalla ei sitäkään vähää. Dementoituneena hän ei muista minua koskaan opettaneensa ja minä taas en oppinut koskaan hänen oppiaan muistamaan. Voi elämän pieni turhuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti