Pienenä poikana ajattelin hyvin usein, että sitten kun olen isä, niin...
Halusin aina polkuautoa. Haaveilin siitä ja näin siitä unia, mutta tiesin hyvin, etten sellaista koskaan saisi. Ne olivat kalliita ja harvinaisia laitteita eikä niitä nähty joka kesä saati päästy sellaista kokeilemaan. Lankkuun naulattiin raa'at ranka-akselit ja renkaiksi sahattiin pöllistä pyöreähköt kiekot ja jos oli sattunut polkupyörän sisukumia tarpeellisemmasta yli jäämään, tuo kumi hakattiin sadoin pikkunauloin kiinni puukiekkoon. Mitä pidemmälle rakennelma eteni, sen painavammaksi se myös tuli. Tarvittiin aikuinen työntämään sellainen kitkaa viimeiseen höyläämättömään lankkupintaan asti vastustava mekanismi liikkeelle, mutta kun ei ollut aikuista työntämään.
Haaveilin siis polkuautosta ja lupasin, että jos minä olisin joskus isä, ostaisin varmasti pojalleni sellaisen komistuksen, kevyen ja liukkaasti liikkuvan, helposti poljettavan oikean auton. Niinpä sitten aikanaan omat poikani leikkivät tulipunaisella polkuautolla. Ja junaradalla. Ja jääkiekkopelillä. Ja... Mutta eivätpä he siitä minua muista saati muista kalliista leluista, vaan siitä, että yhdessä uitiin, leikittiin nopeussammakkoa ja nappausta ja monta muuta mukavaa leikkiä. Enkä minä omaa isääni siitä muista, ettei minulla ollut oikeaa polkuautoa. Mutta kun ei kukaan työntänyt sitä puistakaan.
(Isäni puolustukseksi sanon, että hän kuoli, kun olin kuusivuotias. Mutta toisaalta minun puisella työntöautollani ei ollut tuohon kuolemaan osaa eikä arpaa;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti