Kun sodassa mies kuolee, kun elämässä miestä vaara uhkaa, kun jäät murtuvat miehen alta, kun maailma asettuu miehelle poikkiteloin, on usein ensimmäisenä mielessä äiti. Äiti ei loukkaa vaimoa, ei morsianta, ei rakastajatarta, ei tyttöystävää, tuskin poikaystävääkään.
Äiti on turvallista huokaista silloin, kun sattuu, kun koskee, kun ahdistaa - tai kun kuolema tulee kantapäille. Lieköhän koskaan kukaan tutkinut tai muulla tavoin saanut tietää, minkä ikäisenä mies menettää mielenkiintonsa omaan äitiin, lakkaa uskomasta äidin auttavaan käteen ja sydämeen. Miten vanha miehen pitää olla, että äiti lopulta unohtuu?
En osaa kuvitella kahdeksankymmenvuotiasta pilkkijää, joka reppuineen, onkineen, kärpäsentoukkineen on vajonnut hauraisiin kevätjäihin ja kynsin, hampain, naskalein pitää jäänreunasta kiinni ja huutaa: "Äiti, tuu auttamaan." Ehkä hänen sydämensä vielä haluaa tuolta hyytävästä hyhmästä oman äidin luokse kotiin lämpimään, mutta ruumis huutaa hyisin huulin muuta:"Tulkaa nyssaatana appuun sieltä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti