Vaikka olinkin pieni lapsi vain, kun isäni kuoli, muistan isäni. Tiedän hänet, tunnen hänet tavallani. En epäile häntä.
Taivaan isää epäilen olevaksi joka päivä. Jos häntä ei olekaan, minä olen vain oikeassa, ei muuta. Mutta entäpä, jos hän onkin oikeasti Jumala, maailman luoja, isä kaikkivaltias enkä minä häneen usko? Miten minun käy, jos nousenkin ylös taivaaseen ja kohtaan hänet? Sanooko hän minulle tylysti, että turhaan nousin linnun lailla ylöspäin, kun minun olisikin pitänyt syöksyä meteoriitin tavoin tulipallona maan syvyyksiin? Sulkeeko hän minulta oven, nostaako kätensä kasvojeni eteen ja työntää tylysti ulos? Pelkäänkö?
Minä tunnen oman isäni. Mutta entäpä, jos en tuntisikaan? Jospa isäni olisikin joku kulkuri, maankiertäjä, taivaanrannanmaalari, joka olisi kadonnut maailman tuuliin jo paljon ennen syntymääni enkä olisi koskaan kuullut hänestä sanaakaan. Olisin kasvanut nuorukaiseksi, varttunut aikuiseksi tietämättä hänestä mitään. En olisi koskaan uskonut häntä olevan olemassakaan. Entäpä, jos hän joskus olisikin tullut minua kaukaa maailman ääristä, taivaanrannoilta katsomaan enkä olisi häntä tuntenut. Hän olisi tullut minun luokseni, kertonut olevansa minun oikea isäni enkä minä olisi häntä heti uskonut. Mitä hän olisi minulle tehnyt? Olisiko hän nostanut kätensä kasvojeni eteen ja käskenyt mennä pois, kun en kerran uskonut. Olisiko hän sanonut minun kulkeneen kaikki tieni väärään suuntaan vain siksi, että en uskonut minulla olevan isää ollenkaan. Tuskinpa vain. Miten olisin voinut kaivata tai ikävöidä, totella tai palvella, kunnioittaa tai rakastaa isää, jota minä en tuntenut enkä ollut koskaan nähnyt? Senkö takia oikea isä minut uudestaan hylkäisi? En usko.
Siksipä minua ei suuresti pelota epäillä Jumalan olemassaoloa. Jos joskus kuitenkin kohtaamme, se on riemullinen ja onnellinen kohtaaminen, niin uskon. Kun isä näkee lapsensa, kun lapsi tuntee isänsä, rakkaus ottaa syliin eikä kysele, uskotko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti