Jokaisella ihmisellä lienee mielessään mustien hetkien synkkä pussukka, josta aika ajoin tunkee elävästi häpeäntunteen tuikitumma muistikuva. Sen soisi mieluummin unohtavan kuin sitä kasvot puhehtuen ja niska häpeästä violetiksi värjäytyen alvariinsa muistavan. Joskus ei vaan saa sanottavaansa pysähtymään, vaikkei ajatustaan niin ääneen lausutuksi olisi tarkoittanutkaan.
Oulun Anttilan tavaratalon elektroniikkaosastolla oli kaksi kassaa ja molemmilla kassoilla seisoi nuori myyjätär. Toisella kassalla oli lappu: "Tämä kassa palvelee." Ennenkuin ehdin ajatusta kunnolla edes tajuta, olin sanonut kysyvästi tuolle palvelevan kassan myyjättärelle: "Tämä kassa palvelee ja tuo toinen sitten vittuilee?" Näin edessäni kaksi hyvin hämmästynyttä nuorta naista. Kumpikaan ei nähnyt minun päänsisäistä, varsin alkeellista vitsiäni enkä voinut syyttää kumpaakaan heistä. Mutta sanottu mikä sanottu ja tilanne oli kestettävä kuin mies. Rovaniemellä tai Torniossa tuo olisi toiminut (tai saattanut toimia), muttei enää Oulussa.
Toisen kerran olin ostamassa paikallisesta Prima-marketista palamakkaraa. Pyysin neljäsataa grammaa. Myyjätär leikkasi makkarasta sopivaksi katsomansa pätkän ja laittoi sen vaakaan. "Tässä on 407 grammaa." Ja taas tuo nuolihäntäinen, punasarvinen perkele hyppäsi puntarille ja kuulin itseni sanovan:"Pyysin neljäsataa grammaa enkä neljääsataaseitsemää." Myyjätär huusi isoon ääneen toisen myyjän avuksi: "Tämä asiakas haluaa tarkasti neljäsataa grammaa. En minä osaa ottaa tästä seitsemää grammaa pois. Tulkaa auttamaan." Taisi mennä jokunen vuosi ennenkuin ostin tuosta kaupasta seuraavan kerran punnittavia elintarvikkeita. Luulenpa, että ainakin yhden ihmisen mielessä ominaispainoni on edelleenkin kutakuinkin seitsemän grammaa. Olisipa edes se neljäsataaseitsemän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti