Sotamiehen pelottomat rintamatoverit

Presidentivaalit virittävät vilkkaita juttutuokioita ja olin aamupalaverissa osallisena yhdessä monista asiantuntevista keskusteluista. Muuan mies kysyi pitkän keskustelutuokion päätteeksi, ovatko homot muita alttiimpia pedofiliaan. Kysymys oli vakavasti aseteltu, mutta siihen ei osattu tai edes haluttu vastata. Toinen kysyi, mihin pitää vetää suvaitsevaisuuden raja eli miten paljon meidän itse kunkin pitää suvaita erilaisuutta.

Kun minä olin pieni poika, tässä kylässä oli vain yksi kehitysvammainen. Joko kaikki muut olivat täysin terveitä tai sitten kaikki muut kehitysvammaiset olivat piilossa omissa koloissaan poissa muiden silmistä. Tuo yksi kehitysvammainen poika opetti aivan yksin meitä muita suhtautumaan erilaisuuteen. Hän kävi yksityistä sotaansa ennakkoluuloja ja ihmisten pelkoa vastaan. Mutta hänellä oli tosi hyvät rintamatoverit, omat vanhemmat, jotka eivät pelänneet laittaa lastaan terveiden ihmisten maailmaan arvosteltavaksi, kiusattavaksi, pilkattavaksi, hämmästeltäväksi. Jonkun on aina oltava vihollisen tulta vastassa, jonkun on aina seistävä ja hyökättävä, vaikka vihollisen tuli olisi kuinka tappavaa. Jonkun on aina pakko ottaa vastaan ennakkoluulojen myrkyttämät pahat ajatukset, jotta kaikilla muilla erilaisilla olisi joskus vähän helpompaa. Paljonko pitää hyväksyä tai suvaita erilaisuutta, voi jokainen päätellä itse. Miten kauan kukin jaksaisi seisoa vihollisen tykkitulen edessä, osannee itse kukin omalle kohdalleen arvioida.

Kun olimme lopettelemassa vilkasta keskustelua ja lähdössä kukin omiin askareisiimme, kirkkoherra puuttui keskusteluun. "En halua mitenkään sekoittaa raamattua tähän asiaan tai tuputtaa sen ajatuksia, mutta sanotaan siellä kuitenkin, että minkä haluatte tehtävän itsellenne, tehkää se muille."