Pari vuotta sitten ystävieni 50-vuotisjuhlissa tapasin kolmevuotiaan nuoren miehen, Oliverin. Minulla oli tuolloin hyvin pitkä parta ja esittelin Oliverille olevani oikea tonttu. Lapsi säikähti minua vähäsen ja piti koko loppuillan sopivasti etäisyyttä. Välillä hän oli käynyt muualla mummunsa kanssa asioilla ja kun olivat tehneet taas lähtöä juhlapaikalle, oli Oliver kysynyt isoäidiltään: "Onko se tonttu siellä vielä?" Tein vaikutuksen.
Uuden vuoden aattona tapasin Oliverin taas. Nyt viisivuotias hyvin vilkas poika tervehti minua kädestä pitäen kuin ei olisi koskaan tonttua tavannutkaan. Muistutin häntä kuitenkin asiasta, mutta poika oli selvästi epäileväinen eikä silminnähden enää uskonut minun olevan kaukaistakaan sukua joulupukille. Yllättipä poika minut kuitenkin katsomalla tiukasti silmiini ja sanoi: "Jeesus antoi minulle sohvan kokoisen timantin." Kysyin, missä mahtoi Jeesus tuon timantin hänelle antaa. "Ärkioskilla."
Tuon sanomisen edessä mokoma tonttutarina oli hyvin keykäistä kerrontaa. Sitäpaitsi uskoin Oliveria. Niin hän oli saanut, mitä kertoi. Tunnen pojan vanhemmat ja isovanhemmat. Vaikka he eivät sohvan kokoisia olekaan, ovat he varmasti sohvan kokoisen timantin arvoisia jokainen - enemmänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti