Pandat ovat tarkkoja rakkauden suhteen. Pandanaaras on kiimassa vain muutaman tunnin kerran vuodessa ja noistakin tunneista hedelmöittymisen aikaa on luonto nipistänyt tavallisen ihmistyöpäivän verran. Kun poikapanda elämänsä ensimmäisen kerran tapaa rakkaudesta kypsän tyttöpandan, on sen jo seurustelun alkuminuuteilla syytä tietää, lukeeko kumppanille illan runoja, viekö elokuviin, pyytääkö kynttiläillalliselle vai meneekö kutakuinkin suoraan asiaan. Ja mihin asiaan? Noina kiduttavan lyhyinä tunteina poikapandan on ymmärrettävä, mistä oikeastaan on kysymys.
Huumaava tuoksu leijailee bambumetsän siimeksessä. Poikapandan päässä suhisee ja nivusiin koskee. Jotakin uutta ja ennenkokematonta on tapahtumassa, mutta ei vaan tule mieleen, mitä se voisi olla. Tyttöpanda kulkee ohi, pureksii nuorta bambuversoa, vilkaisee mustin silmin mustien silmärenkaiden keskeltä nurkkasilmällä poikaa ja yrittää saada tuon mokoman kiinnostumaan, mutta kun ei itsekään tiedä, mistä. Dam.
Leikitään pehmeällä viidakkomatolla. Väsyttää. Hiukoo. Pitää syödä muutama verso. Tapellaan, kun ei muuta keksitä. Mitä ei keksitä? Hmmmm.
Muutaman kuukauden kuluttua aivan kaikilta viidakon asukkailta salassa syntyy pieni villieläin, sadan gramman painoinen pandapoikanen, mitätön, avuton, näkymätön, karvaton rakkauden hedelmä. Mitenkähän siinä oikein niin kävi, lienee luojan armoa rakkaudestaan tarkoille luontokappaleille. Muutaman tunnin hämmennys kerran vuodessa ei suista pandaa päin rakkauden bambua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti